Suomen Rauhanliiton pasifistinen nationalismi sisällissodan jälkeen

Vuoden 1918 sisällissodan käsittely ja kyseenalaistaminen julkisesti ei ollut Suomessa hyväksyttävää käytöstä edes rauhanliikkeeltä. Isänmaallisuus-termin uudelleenmäärityspyrkimysten kautta rauhanliike pyrki saamaan ääntänsä kuuluviin.


Haavat peittoon symboleilla


Sisällissodan jälkeen Suomen lippu symbolina määritti kansakuntaa vastakohtaisuuksien kautta. Se sulki ulkopuolelleen kommunismin, joka epämääräisen
kategoriana tarkoitti kaikkea epäkansallista toimintaa ja haluttomuutta uhrata itsensä kansakunnan puolesta.

Lippuja ja lippujuhlia levitettiin hartaasti maan joka kolkkaan. Ne edustivat pyyteetöntä ja ihanteellista toimintaa, vastakohtana eturistiriitoja esille tuovalle politiikalle. Tällaisella lippuihin kiinnittyneellä idealistisella kansallisella symboliikalla pyrittiin pitämään poissa ja piilottamaan sisällissodan aikaista yhteiskuntaa hajottanutta väkivaltaa molemminpuolisine terroreineen ja helpottamaan paluuta rauhanomaiseen yhteiskunnalliseen elämään.

Liputuskulttuuri ja itsenäisyyden juhlistaminen nimenomaan vapautumisen juhlana oli Teporan mukaan tärkeä osa sisällissodan väkivallan muiston kontrollointia. Tämä
funktio näkyy hyvin Kaarle Laurilan tekstissä Sana ja Miekka -lehdessä vuonna 1928:

”Sillä Suomen vapaussota, mikäli me ajattelemme sitä kansalaissotana, mikä se myöskin kieltämättä osaltaan oli, on meille muistoista murheellisin, syvimmän kansallisen alennuksemme, onnettomuutemme ja häpeämme muisto, tuskainen ja kuristavan ahdistava kuin pahin painjaisuni, jonka ikuiseksi tahtoisi unohtaa.

Mutta me emme näe emmekä tahdo nähdä, asioita historiallisesta perspektiivistä katsellessamme, Suomen vapaussodassa tätä puolta. Ainakaan se ei ole meille siinä pääasia. Pääasia on kokonaan toisaalla. Pääasia ei ollut itse sota kaameana verileikkinä, ei veljesvaino, meteli, veriset vaatteet ja kaikki muut kauheudet, mitkä siihen liittyivät.

Pääasia oli ne saavutukset, mitä tuo sota Suomen kansalle tuotti. Ja mitkä ne saavutukset olivat? Ne olivat: itsenäisyys ja vapaus – sekä yhteiskuntajärjestyksemme perusten ynnä luomamme kulttuurin pelastuminen tuhosta.”


Sisällissodan arvet

 

Suomalaisille pasifisteille 1920-luvulla sisällissodan väkivallan käsittelemisen julkiset muodot sekä pyrkimykset liittää sisällissota vapaussotana osaksi kansakunnan rakentamisen historian jatkumoa näyttäytyivät ongelmallisina.

Heille sota edusti pikemminkin katkosta, johon 1920-luvun kansakunnan rakentajat yhä uudelleen joutuivat palaamaan ja josta he hakivat oikeutustaan. Yrjö Paasivirta tiivisti varmasti monien muidenkin huolia itsenäisyyspäivän 10-vuotisjuhlien tunnelmissa vuonna 1929 kirjoittaessaan Rauhaa Kohti -lehdessä seuraavasti:

"Tasavallassamme on kansalaisia, joiden on ylen vaikeata aatteellisesti lämmetä, ellei heidän sielunsa uudelleen ja taas uudelleen saa uida niissä verivirroissa, joita takana oleva kapina-aika iski yhteiskuntaruumiistamme. [...]

Molemmille kansanaineksille näyttää vuosi 1918 olevan sellainen pyhä ajankohta, josta arvostelevan soraääneen on pysyttävä loitolla, siitä huolimatta, että silloin harjoitetut raakuudet, joihin kummatkin taistelevat puolet tekivät itsensä syypäiksi, pahasti tahrasivat kysymyksessä olevia aatteellisia arvoja. Turhaa Sisyfoksen työtä on näin ollen koettaa kapina-aikuisten elämysten pohjalta koota kansaa yhteen isänmaalliseen rintamaan.”

Isänmaallisuuden uudelleenmäärittely


Paasivirralle yllä olevassa tekstissä nationalismi sinänsä ei kuitenkaan ole kritiikin kohteena. Ongelma ei ole yhteinen isänmaallinen rintama, vaan yritykset rakentaa sitä
sisällissodan kokemusten pohjalta.
 
Varsinkaan keskiluokkaiset Suomen Rauhanliiton piirissä toimineet pasifistit eivät kiistäneet nationalismiin olennaisena osana kuuluvaa vaatimusta yksilön samastumisesta valtioon ja kansakuntaan. Sen sijaan he osallistuivat keskusteluun siitä, mitä tuo isänmaallisuus oli ja miten sitä voitiin parhaiten ilmaista. Naimi Ingman kirjoitti vuonna 1930:
 
“Mitä sitten on isänmaanrakkaus? Voiko se rajoittua oman maan etuihin ja hyötyyn syrjäyttämällä toisten oikeutta? Semmoista ei kai voi kutsua rakkaudeksi. Eiköhän ole
niin, että oman maan etu lopuksi yhtyy kansojen yhteisetuun. Rauhan asian ajaminen tarkoittaa juuri kaikkien kansojen onnea, sota taas merkitsee niiden tuhoa. Siksi
todellinen isänmaallisuus on myös rauhantyötä.
 
[...] Ajatelkaamme vielä lopuksi omaa isänmaanrakkauttamme. Riittääkö sitä edes oman kansamme kaikille puolueille, kansanluokille? Jos isänmaanrakkautemme olisi terve ja puhdas, niin ei kai silloin olisi niin paljon riitaisuuksia ja kahnauksia.”

Ingmanin ohella myös Felix Iversen kaiutti usein lehdessään ajatuksia oikeasta isänmaallisuudesta: yhteiskunnassa oli hylättävä ”edesvastuuton aggressiivinen
yltiöisänmaallisuus” ja korvattava se ”positiivisella, rakentavalla isänmaallisuudella”, joka perustuisi ”oman kansamme kaikkia piirejä ja kaikkia kansoja, erikoisesti
naapurikansojamme käsittävään ymmärrykseen ja yhteistyöhön.”
 
Nationalismiinkin periaatteessa sisältyvät ihanteet yhteenkuuluvuudesta ja tasa-arvosta olivat sodan ja sodasta hyötyvien eturyhmien vääristämiä. Vääränlaisille eronteoille rakentuva nationalismi ei onnistunut yhdistämään luokkia yhden valtion sisällä, eikä se myöskään onnistuisi yhdistämään ihmisiä valtioiden välillä.

Antti Nyqvist