(Uri Avnery käsittelee alla olevassa kolumnissa Palestiinan presidentin esiintymistä YK:n yleiskokouksessa. Alussa kommentoitu Barack Obaman puhe kokouksessa löytyy täältä, Israel-Palestiinaa käsittelevä osa on noin puolivälissä - suom.)

SUURENMOINEN PUHE. Kaunis puhe.

Sen kieli oli ilmeikästä ja eleganttia. Argumentit selkeitä ja vakuuttavia. Esitystapa virheetön.

Se oli taideteos. Tekopyhyyden taiteen alalla. Lähes jokainen väite Israelin-Palestiinan kysymystä käsitelleessä kappaleessa oli vale. Törkeä vale: puhuja tiesi että kyseessä oli vale, niin tiesi yleisökin.

Se oli Obamaa parhaimmillaan ja Obamaa huonoimmillaan.

Moraalisena ihmisenä häntä varmasti oksetti. Käytännöllisenä ihmisinä hän tiesi että hänen oli tehtävä se, mikäli halusi tulla valituksi uudelleen.

Pohjimmiltaan hän myi Amerikan Yhdysvaltojen perimmäiset kansalliset intressit mahdollisuudesta toiseen virkakauteen.

Ei kovin mukavaa, mutta sellaista on politiikka. Hyvä niin?

OLISI TARPEETONTA – melkeinpä loukkaavaa lukijaa kohtaan – osoittaa tämän retorisen rakennelman valheelliset yksityiskohdat.

Obama kohteli osapuolia niinkuin ne olisivat tasavahvoja – israelilaiset ja palestiinalaiset, palestiinalaiset ja israelilaiset.

Mutta näistä kahdesta israelilaiset – ja vain he – kärsivät ja ovat kärsineet. Vainoaminen. Maanpako. Joukkotuho. Rakettien uhkaamat israelilaislapset. Arabilasten vihan ympäröiminä. Niin surullista.

Ei miehitystä. Ei siirtokuntia. Ei kesäkuun 1967 rajoja. Ei Naqbaa. Ei tapettuja tai suunniltaan peloteltuja palestiinalaislapsia. Kyseessä on suoraviivainen Israelin oikeiston propagandalinja, pelkistetyssä muodossaan – sieltä on terminologia, historiallinen narratiivi, argumentaatio. Musiikki.

Tietysti palestiinalaisilla pitäisi olla oma valtionsa. Varmasti, varmasti. Mutta he eivät saa olla hyökkääviä. He eivät saa hämmennyttää Yhdysvaltoja. He eivät saa tulla YK:in. Heidän täytyy istua alas israelilaisten kanssa, kuten järkevät ihmiset tekevät, ja ratkaista asia heidän kanssaan. Järkevän lampaan tulee istua alas järkevän suden kanssa ja päättää, mitä syödään päivällisellä. Ulkomaalaisten ei pitäisi sotkeutua asiaan.

Obama antoi täyden palvelun. Tällaisia palveluja tarjoavat naiset saavat tavallisesti maksun etukäteen. Obama sai maksun välittömästi jälkeenpäin, tunnin sisällä. Netanyahu istui hänen kanssaan kameroiden eteen ja antoi hänelle lainattavissa olevia rakkauden ja kiitollisuuden tunnustuksia niin, että ne riittävät useiden vaalikampanjoiden tarpeisiin.

TÄMÄN TARINAN traaginen sankari on Mahmoud Abbas. Traaginen sankari, mutta sankari yhtä kaikki.

Monet ihmiset saattoivat yllättyä Abbasin muuntautumisesta kovia panoksia käyttäväksi uskaliaaksi peluriksi, joka on valmis haastamaan mahtavan USA:n.

Jos Ariel Sharon heräisi nyt vuosia jatkuneesta koomastaan, hän pyörtyisi hämmästyksestä. Sillä juuri hän kutsui Mahmoud Abbasia “kynityksi kananpojaksi”.

Silti muutaman viime päivän ajan Abbas oli maailmanlaajuisen huomion keskipisteessä. Maailman johtajat keskustelivat miten häntä tulee kohdella, korkea-arvoiset diplomaatit olivat auliita suosittelemaan hänelle tätä tai tuota toimintatapaa, kommentaattorit arvailivat mitä hän tekisi seuraavaksi. Hänen puhettaan YK:n yleiskokouksessa pidettiin suurena tapahtumana.

Ei huonosti kananpojalta, edes sellaiselta, jonka höyhenpuku olisi koskematon.
Hänen nousunsa maailmannäyttämöllä operoivaksi johtajaksi tuo mieleen Anwar Sadatin.

Kun Gamal Abd-al-Nasser kuoli yllättäen 52 vuoden iässä 1970 ja hänen virallinen varamiehensä Sadat astui hänen paikalleen, kaikki politiikan asiantuntijat kohauttivat olkapäitään.

Sadat? Kuka helvetti? Häntä pidettiin mitättömyytenä, ikuisena numero kahtena, yhtenä vähiten tärkeistä Egyptiä hallinneen ”vapaiden upseerien” ryhmän jäsenistä.

Egyptissä, vitsien ja vitsailjoiden maassa, kuhisi hänestä kertovia vitsejä. Yksi keskittyi silmiinpistävään ruskeen läikkään hänen otsassaan. Virallisen version mukaan se oli seurausta paljosta rukoilemisesta, otsan osumisesta maahan. Todellinen syy kuitenkin oli, näin kerrottiin, että kun kaikki muut olivat puhuneet kokouksessa, Sadat nousi ylös ja yritti sanoa jotakin. Tällöin Nasser panoi hyväntahtoisesti sormensa hänen otsaansa, painoi hänet hellävaroen istumaan ja sanoi: “Istu, Anwar!”

Asiantuntijoiden suureksi hämmästykseksi – erityisesti israelilaisten – tämä “nolla” ryhtyi valtavaan uhkapeliin aloittaessaan sodan lokakuussa 1973 ja jatkoi tekemällä jotain historiassa ennen kokematonta: menemällä vihollismaan pääkaupunkiin, jonka kanssa on virallisesti edelleen sotatilassa, ja tekemällä rauhan.

Abbasin asema Jasser Arafatin aikana ei poikennut valtavasti Sadatin asemasta Nasserin aikana. Arafat ei kuitenkaan koskaan nimittänyt varamiestään. Abbas oli yksi neljän tai viiden todennäköisen seuraajan ryhmästä. Vallanperijä olisi varmastikin ollut Abu Jihad, mikäli israelilaiset kommandot eivät olisi tappaneet häntä hänen vaimonsa ja lastensa silmien edessä. Toisen todennäköisen ehdokkaan, Abu Iyadin, taas tappoivat palestiinalaiset terroristit. Abu Mazen (Abbas) oli tavallaan puutteessa tehty valinta.

Suuren johtajan varjosta yllättäen nousevat poliitikot voidaan jakaa kahteen kategoriaan: niihin, jotka pysyvät ikuisesti turhautuneina kakkosmiehinä ja niihin, joista tulee yllättäen uusi johtaja.

Raamattu antaa meille molemmanlaisia esimerkkejä. Ensimmäinen oli Rehoboam, suuren kuningas Salomonin poika ja vallanperijä, joka kertoi kansalleen: “isäni kuritti teitä ruoskalla, mutta minä kuritan teitä skorpioneilla”. Toista puolta taas edusti Joosua, Mooseksen vallanperijä. Hän ei ollut uusi Mooses, mutta tarinan mukaan suuri valloittaja.

Moderni historia kertoo surullisen tarinan Anthony Edenistä, vähän arvostetusta Winston Churchillin pitkäaikaisesta kakkosmiehestä (Mussolini kutsui häntä ensimmäisen tapaamisen jälkeen “idiootiksi, jolla on hyvä räätäli”). Saatuaan vallan hän yritti epätoivoisesti nousta Churchillin rinnalle ja sotki Britannian pian Suezin katastrofiin vuonna 1956. Toiseen kategoriaan kuului Harry Truman: mitättömyys, joka seurasi suurta Franklin Delano Rooseveltia ja yllätti kaikki osoittautumalla järkeväksi johtajaksi.

Abbas näytti kuuluvan ensimmäiseen ryhmään. Nyt yhtäkkiä hän paljastuukin kuuluvan toiseen. Maailma kohtelee häntä uudenlaisella kunnioituksella. Uransa lopun lähestyessä hän ryhtyi suureen uhkapeliin.

MUTTA OLIKO se viisasta? Rohkeaa, kyllä. Uskaliasta, kyllä. Mutta viisasta?

Oma vastaukseni on: kyllä se oli.

Abbas on saanut palestiinalaisten vapaudenhalun avoimesti kansainvälisen politiikan esityslistalle. Palestiina on ollut kansainvälisen huomion keskipiste. Lukemattomat kansainväliset valtiomiehet ja -naiset, mukaan lukien maailman ainoan supervallan johtaja, ovat olleet kiireisiä Palestiinan kanssa.

Kansalliselle liikkeelle tämä on äärimmäisen tärkeää. Kyynikko voisi kysyä: “Mitä he siitä hyötyvät?” Kyynikot ovat kuitenkin typeryksiä. Vapautusliike hyötyy siitä tosiasiasta, että maailma kiinnittää siihen huomionsa, että tiedotusvälineet keskittyvät ongelmaan, että omantunnon ihmiset kaikkialla maailmassa havahtuvat. Se vahvistaa moraalia kotona ja vie taistelun askeleen lähemmäksi päämääräänsä.

Sorto välttelee parrasvaloja. Miehitys, siirtokunnat, etninen puhdistus rehottavat varjoissa. Sorretut tarvitsevat päivänvaloa. Abbasin liike tarjosi sitä, ainakin toistaiseksi.

BARACK OBAMAN surkea esitys oli naula Amerikan arkkuun supervaltana. Tavallaan se oli rikos Yhdysvaltoja vastaan.

Arabikevät saattoi olla USA:n viimeinen mahdollisuus palauttaa asemansa Lähi-Idässä. Jonkun aikaa epäröityään Obama ymmärsi tämän. Hän vaati Mubarakia lähtemään, auttoi libyalaisia tyranniaan vastaan, piti edes vähän meteliä Bashar al-Assadista. Hän tietää, että hänen tulee saada takaisin arabijoukkojen kunnioitus, jos haluaa saada takaisin asemaa alueella, ja laajemmin kaikkialla maailmassa.

Nyt hän on tuhonnut sen, ehkäpä ikuisesti. Yksikään itseään kunnioittava arabi ei anna hänelle anteeksi avuttomien palestiinalaisten selkäänpuukottamista. Kaikki arvonanto, jonka USA on yrittänyt saada viime kuukausina arabimaailmassa ja laajemmin muslimimaailmassa, on kadonnut yhdessä pihahduksessa.

Kaikki uudelleenvalinnan takia.

SE OLI MYÖS rikos Israelia vastaan.

Israel tarvitsee rauhaa. Israelin täytyy elää rinta rinnan Palestiinan kansan kanssa, keskellä arabimaailmaa. Israel ei voi luottaa loputtomasti rappeutuvan Yhdysvaltojen tukeen.

Obama tietää tämän tarkalleen. Hän tietää mikä on hyväksi Israelille, vaikkei Netanyahu tietäisikään. Silti hän on antanut auton avaimet humalaiselle kuljettajalle.
Palestiinan valtio syntyy. Tällä viikolla oli jo selvää, että se on vääjäämätöntä. Obama unohdetaan, samoin Netanyahu, Lieberman ja koko joukkio.

Mahmoud Abbas – Abu Mazen, kuten palestiinalaiset häntä kutsuvat – muistetaan. “Kynitty kananpoika” on kohoamassa taivaalle.

Uri Avnery, 25.9.2011

suomennos: Kaj Raninen