Uri Avnery, 15/10/11


JOM KIPPURIN aattona viime viikolla, todellisten juutalaisten rukoillessa henkensä puolesta, istuskelin ajattelemassa meren rannalla Tel Avivissa.

Ajattelin valtiotamme, Israelin valtiota, jossa olen niin sanotusti perustajajäsen.

Säilyykö se? Kestääkö se sata vuotta? Vai onko se ohimenevä episodi, historiallinen sattuma?

Kun Zhou Enlailta kysyttiin näkemystä Ranskan vallankumouksesta, hän antoi kuuluisan vastauksensa: “Liian varhaista sanoa.”

Sionistinen vallankumous – sillä juuri siitä oli kysymys – alkoi yli sata vuotta Ranskan vallankumouksen jälkeen. On varmasti aivan liian varhaista sanoa.

KERRAN, ollessani iloisemmassa mielentilassa, kerroin ystävilleni: “Ehkäpä olemme kaikki väärässä. Ehkäpä Israel ei todella ole sionististen pyrkimysten lopullinen muoto. Kuten kaikki suuren projektin suunnittelijat, sionistit päättivät ensin rakentaa ‘koekappaleen’, prototyypin, testatakseen suunnitelmaansa. Itse asiassa me israelilaiset olemme vain koekaniineja. Ennemmin tai myöhemmin tulee uusi Theodor Herzl ja analysoituaan tämän kokeilun epäkohtia ja virheitä laatii luonnoksen todellisesta valtiosta, josta tulee paljon parempi.”

Herzl 2 aloittaisi kysymällä: missä Herzl meni vikaan?

Herzl 1 vieraili Palestiinassa vain kerran, ja tällöinkin vain nimenomaisesti tavatakseen Saksan keisarin, jonka halusi yrityksensä tueksi. Keisari halusi välttämättä tavata hänet Jerusalemin portilla, kuunteli kärsivällisesti mitä hänellä oli sanottavaa ja sen jälkeen kertoman mukaan lausui avustajilleen: “Se on suuri ajatus, mutta juutalaisilla sitä ei voi toteuttaa!”

Hän tarkoitti tuntemiaan juutalaisia – maailmanlaajuisen uskonnollis-etnisen yhteisön jäseniä. Herzlin tarkoitus oli tehdä heistä moderni kansakunta, kuten muut modernit Euroopan kansakunnat.

Herzl ei ollut syvällinen ajattelija, hän oli journalisti ja dramaturgi. Hän – ja hänen seuraajansa – näkivät välttämättömän muuttumisen ensisijaisesti logistiikkakysymyksenä. Tuo juutalaiset Palestiinaan, ja kaikki loksahtaa paikoilleen automaattisesti. Juutalaisista tulee tavallinen kansa, kansa (“Volk”) kuten muutkin. Kansakunta kansakuntien joukossa.

MUTTA HÄNEN aikansa juutalaiset eivät olleet kansa eivätkä kansakunta. He olivat jotakin aivan muuta.

Vaikka juutalainen diaspora oli poikkeavaa 1800-luvun Euroopassa, 2000 vuotta aikaisemmin se oli aivan tavallista. Sen ajan suuren mittakaavan sosiaalinen rakenne oli diasporien verkosto – verkosto autonomisia uskonnollis-etnisiä yksikkö hajallaan kautta “sivistyneen” (Välimerellisen) maailman. Hallitsevat imperiumit – Persian, Aleksanteri Suuren, Rooman, Bysantin, Ottomaanien – tunnustivat ne yhteiskuntien luonnollisiksi osasiksi.

Kansakunta sanan nykyisessä alueellisessa mielessä ei kuulunut käsityspiiriin. Jerusalemin juutalainen ei kuulunut samaan yhteiskuntaan reilun sadan kilometrin päässä Caesereassa asuvan hellenistin kanssa. Aleksandriassa asuva kristitty mies ei voinut mennä naimisiin naapurin juutalaistytön kanssa, mutta tyttö saattoi mennä naimisiin kaukaisessa Antiokiassa asuvan juutalaisen miehen kanssa.

Noiden aikojen ja modernien kansakuntien ilmaantumisen välissä Eurooppa oli muuttunut moneen kertaan. Mutta juutalaiset eivät muuttuneet. Kun Herzl etsi ratkaisua “juutalaiskysymykseen”, he olivat yhä samassa etnis-uskonnollisessa diasporassa.

Ei se ole ongelma, hän ajatteli, he muuttuvat kunhan saan heidät Palestiinaan.

MUTTA etnis-uskonnollinen yhteisö, joka elää vuosituhansia vainottuna vähemmistönä vihamielisessä ympäristössä, kehittää omanlaisensa mentaliteetin. Se pelkää “pakana”hallitusta, loppumattomien pahojen lakien antajaa. Se näkee kaikki yhteisön ulkopuoliset potentiaalisina vihollisina, kunnes on todistettu toisin (ja usein sen jälkeenkin). Se kehittää voimakkaan solidaarisuuden tunteen oman yhteisönsä jäseniä kohtaan, vaikka he asuisivat tuhansien kilometrien päässä, ja tukee heitä kaikessa, mitä ikinä tekevätkään. Avuttomassa tilanteessaan vainotut haaveilevat koston päivästä, jolloin he voivat tehdä muille niin kuin muut ovat tehneet heille.

Kaikki tämä tunkeutuu heidän maailmankuvaansa, uskontoonsa ja perinteisiinsä, jota ovat siityneet sukupolvelta toiselle. Juutalaiset ovat rukoilleet Pesachin aattona satojen vuosien ajan: “Vuodata vihasi pakanoiden ylle…”

Juutalaisten alettua saapua Palestiinaan ja perustettua yhteisönsä, jota kutsuttiin nimellä “Yishuv” (siirtokunta), näytti Herzl aluksi olleen oikeassa. Siirtokuntalaiset alkoivat käyttäytyi kuin todellisen kansakunnan alkio. He hylkäsivät uskonnon ja halveksivat diasporaa. Pahin mahdollinen loukkaus oli tulla kutsutuksi “maanpakolaisjuutalaisiksi”. He pitivät itseään pikemminkin “heprealaisina” kuin juutalaisina. He alkoivat rakentaa uutta yhteiskuntaa ja uutta kulttuuria.

Kunnes tapahtui hirvittävä asia: holocaust.

Se toi kaikki vanhat juutalaiset käsitykset voimalla takaisin. Eivät vain saksalaiset olleet syyllisiä, vaan kaikki kansakunnat, jotka katselivat vierestä eivätkä nostaneet sormeaankaan uhrien pelastamiseksi. Siis kaikki vanhat uskomukset olivatkin lopulta totta: koko maailma on juutalaisia vastaan, meidän tulee puolustaa itseämme hinnalla millä hyvänsä, voimme luottaa vain itseemme. Siirtokuntien asenne juutalaisuuteen ja diasporaan oli hirvittävä virhe, meidän tulee katua ja omaksua kaikki, mitä vielä eilen halveksimme: juutalainen uskonto, juutalaiset traditiot, juutalainen Shtetl.

Edesmennyt professori Yeshayahu Leibowitz, ortodoksijuutalainen, väitti usein, että juutalainen uskonto kuoli 200 vuotta sitten, ja juutalaisia kaikkialla maailmassa yhdistävä asia on holocaust.

Aivan perustamisestaan alkaen Israelista tuli holocaust-valtio. Emme ole kuitenkaan enää puolustuskyvytön ghetto – meillä on voimakkaat asevoimat, todellakin voimme tehdä muille saman mitä muut ovat tehneet meille.

Kaikki vanhat diasporan aikana syntyneet eksistentiaaliset pelot, epäluottamukset, epäilykset, vihat, ennakkoluulot, stereotypiat, uhrina olemisen tunne, kostonunelmat ovat uusintaneet itsensä valtiossa ja luoneet erittäin vaarallisen sekoituksen voimaa ja uhriutta, brutaalisuutta ja masokismia, militarismia ja vakaumusta, jonka mukaan koko maailma on meitä vastaan. Ydinaseistetun gheton.

VOIKO SELLAINEN valtio selviytyä ja kukoistaa nykyaikaisessa maailmassa?

Euroopan kansallisvaltiot ovat sotineet lukuisia sotia. Mutta ne eivät koskaan unohtaneet, että tämän päivän viholliset saattavat olla huomisen liittolaisia. Kansallisvaltiot pysyvät, mutta niiden keskinäisriippuvuus kasvaa koko ajan, ne liittyvät alueellisiin rakenteisiin ja luopuvat suuresta osasta suvereniteettiään.

Israel ei voi tehdä niin. Mielipidetiedustelut osoittavat suuren enemmistön israelilaisista uskovan, ettei rauhaa tule koskaan. Ei huomenna eikä sataan vuoteen. He ovat vakuuttuneita siitä, että “arabit” aikovat heittää meidät mereen. He näkevät mahtavan Israelin vihollisten ympäröimänä uhrina, kun taas “ystävämme” ovat alttiita tuikkaamaan puukon selkäämme hetkellä minä hyvänsä. He pitävät palestiinalaisalueiden loputonta miehitystä ja riitaa haastavien siirtokuntien pystyttämistä kaikkialle Palestiinaan arabien jääräpäisyyden seurauksena, ei sen syynä. Heitä tukee koko maailman juutalaisten enemmistön sokea solidaarisuus.

Lähes kaikki Israelin puolueet, mukaan lukien tärkein oppositiopuolue, haluavat Israelin tulevan tunnustetuksi “juutalaisten kansallisvaltiona”. Tämä tarkoittaa sitä, että Israel ei kuulu israelilaisille (hallitus on virallisesti hylännyt käsitteen “israelilainen kansakunta”), vaan maailmanlaajuiselle etnis-uskonnolliselle juutalaiselle diasporalle, jolta ei ole koskaan kysytty, hyväksyvätkö he Israelin edustajakseen. Se on täysi negaatio todellisesta kansallisvaltiosta, joka voi elää rauhassa naapureidensa kanssa ja liittyä alueelliseen unioniin.

EN OLE koskaan elätellyt illuusioita sen tehtävän suuruusluokasta, jonka ystäväni ja minä asetimme itsellemme vuosikymmeniä sitten. Kysymys ei ole tämän tai tuon Israelin yksityiskohdan, vaan valtion itsensä perusluonteen muuttamisesta.

Kysymys on paljon enemmän kuin politiikasta, yhden puolueen korvaamisesta toisella. Kysymys on myös paljon enemmästä kuin rauhan tekemisestä Palestiinan kansan kajnssa, miehityksen lopettamisesta, siirtokuntien evakuoimisesta. Tehtävä on saada aikaan perustavanlaatuinen muutos kansallisessa tietoisuudessa, jokaisen israelilaisen miehen ja naisen tietoisuudessa.

On sanottu, että “voit saada juutalaisen pois ghetosta, muttet ghettoa pois juutalaisesta.” Mutta juuri niin on tehtävä.

Voidaanko niin tehdä? Ajattelen niin. Epäilemättä toivon niin.

Ehkäpä tarvitsemme shokkia – joko myönteistä tai kielteistä. Anwar Sadatin ilmaantuminen tänne vuonna 1977 voi toimia esimerkkinä positiivisesta shokista: tulemalla Jerusalemiin maiden ollessa vielä sotatilassa hän aiheutti yhdessä päivässä muutoksen israelilaisten tietoisuudessa. Niin vaikutti myös Rabinin ja Arafatin kädenpuristus Valkoisen talon pihanurmikolla 1993. Niin vaikutti, kielteisellä tavalla, Jom Kippurin sota, joka tarkalleen 38 vuotta sitten vavisutti Israelia perustuksiaan myöteen. Mutta nämä olivat pieniä, lyhyitä shokkeja verrattuna siihen, mitä tarvitaan.

Toinen Herzl voisi, ehkä, saada vastoin odotuksia aikaan sellaisen ihmeen. Ensimmäisen Herzlin sanoin: “Jos haluat sitä, se ei jää saduksi.”