Uri Avnery, 30.4.2011

YHDELLÄ sanalla: erinomaista!

Uutiset Fatahin ja Hamasin sovintosopimuksesta ovat hyviä uutisia rauhalle. Jos jäljellä olevat ongelmat saadaan ratkaistuksi ja kaksi johtajaa allekirjoittavat lopullisen sopimuksen, kyseessä on valtava askel eteenpäin palestiinalaisille – ja meille.

Ei ole järkevää tehdä rauhaa puolen kansan kanssa. Rauhan tekeminen koko Palestiinan kansan kanssa saattaa olla vaikeampaa, mutta rajattoman paljon hedelmällisempää.

Siis: erinomaista!

Benyamin Netanyahu sanoo myös: erinomaista. Sillä Israelin hallitus on julistanut Hamasin terroristijärjestöksi, jonka kanssa ei pidetä minkäänlaisia neuvotteluja. Netanyahu voi nyt laittaa pisteen kaikille rauhanneuvotteluille palestiinalaishallinnon kanssa. Mitä, rauha palestiinalaishallinnon kanssa, jossa terroristit ovat mukana? Ei koskaan! Keskustelu on päättynyt.

Kaksi sanoo samaa, mutta merkitysero on noin valtava.

ISRAELISSA on keskusteltu arabien yhtenäisyydestä jo kauan sitten. Keskustelu alkoi jo 1950-luvun alussa, kun ajatus panarabialaisesta yhtenäisyydestä nosti päätään. Gamal Abd-al-Nasser liehutti sen lippua Egyptissä ja panarabialaisesta liikkeestä tuli voimatekijä monissa maissa (kauan ennen kuin se rappeutui Irakin ja Syyrian paikallismafioiksi).

Nahum Goldman, Sionistisen maailmanjärjestön puheenjohtaja, oli sitä mieltä, että panarabialainen yhtenäisyys oli hyvä asia Israelille. Hän uskoi, että rauha oli välttämätöntä Israelin olemassaololle ja arabimailla olisi rohkeutta tehdä se vain yhdessä.

Israelin pääministeri David Ben-Gurion ajatteli, että rauha oli pahasta Israelille, ainakin ennen kuin sionismi on saavuttanut kaikki (julkisesti määrittämättömät) päämääränsä. Sotatilassa arabien yhtenäisyys oli vaara, joka oli estettävä hinnalla millä hyvänsä.

Goldman, yksi älykkäimmistä koskaan tapaamistani pelkureista, ei ollut yhtä rohkea kuin vakaumuksensa. Ben-Gurion oli paljon vähemmän älykäs, mutta paljon määrätietoisempi.

Hän voitti.

NYT MEILLÄ on edessämme taas sama ongelma.

Netanyahu ja hänen rauhansabotoijajoukkionsa haluaa estää palestiinalaisten yhtenäisyyden hinnalla millä hyvänsä. He eivät halua rauhaa, koska rauha estäisi Israelia saavuttamasta sionistisia päämääriään niin kuin he ne näkevät: juutalaisvaltiota, joka käsittää koko historiallisen Palestiinan mereltä Jordan-joelle (vähintään). Konflikti kestää vielä pitkän, pitkän ajan ja mitä jakautuneempi vihollinen on, sen parempi.

Itse asiassa tämä laskelmointi vaikutti koko Hamasin syntyyn. Israelin miehitysviranomaiset edistivät harkitusti islamilaista liikettä, josta myöhemmin tuli Hamas, vastapainona maalliselle ja nationalistiselle Fatahille, jota pidettiin silloin päävihollisena.

Myöhemmin Israelin hallitus edisti harkitusti Länsirannan ja Gazan kaistan eriytymistä rikkomalla Oslon sopimusta kieltäytyessään avaamasta neljää “turvakäytävää”, jotka sopimus oli taannut alueiden välille. Yksikään niistä ei ollut auki päivääkään. Maantieteellinen eristyneisyys toi mukanaan poliittisen.

Kun Hamas voitti Palestiinan vaalit tammikuussa 2006 yllätyksenä kaikille, mukaan lukien itselleen, Israelin hallitus julisti, ettei tee sopimuksia minkään palestiinalaishallituksen kanssa, jossa Hamas on edustettuna. Se määräsi – muuta sanaa ei voi käyttää – USA:n ja EU:n hallitukset tekemään samoin. Niinpä Palestiinan yhtenäisyyshallitus kaadettiin.

Seuraava askel oli israelilais-amerikkalainen yritys asettaa valitsemansa vahva mies diktaattoriksi Gazan kaistalle, Hamasin etuvarustukseen. Valittu sankari oli Muhammad Dahlan, paikallinen päällikkö. Se ei ollut kovin hyvä valinta – israelilainen turvallisuuspäällikkö paljasti hiljattain, että Dahlan oli langennut nyyhkien hänen syliinsä. Lyhyen taistelun jälkeen Hamas otti Gazan kaistan suoraan hallintaansa.

VELJESVIHA vapautusliikkeissä ei ole poikkeus. Se on pikemminkin sääntö.

Irlannin vallankumousliike oli erinomainen esimerkki. Omassa maassamme oli Haganan ja Irgunin välinen kamppailu, joka oli pahimmillaan väkivaltaista ja erittäin rumaa. Täysimittaisen sisällissodan esti Menachem Begin, silloinen Irgunin komentaja.

Palestiinalaiskansa, jolla on kaikki todennäköisyydet vastassaan, voi tuskin välttää tällaisen katastrofin. Jakautuminen on luonut molemminpuolista raivokasta vihaa Israelin vankiloissa yhdessä istuneiden tovereiden välille. Hamas syytti palestiinalaishallintoa – eikä täysin ilman oikeutusta – yhteistyöstä Israelin hallituksen kanssa itseään vastaan, Israelin ja Egyptin yllyttämisestä tiukentamaan julmaa Gazan kaistan saartoa, jopa israelilaisen sotavangin Gilad Shalitin vapauttamissopimuksen ehkäisemisestä, koska se olisi johtanut Hamasin aktivistien vapauttamiseen ja heidän paluuseensa Länsirannalle. Monet Hamasin aktivistit kärsivät Palestiinan vankiloissa, eikä monilla Fatahin aktivisteilla Gazan kaistalla ollut sen riemukkaampaa.

Silti sekä Fatah että Hamas ovat vähemmistöjä Palestiinassa. Palestiinalaiskansan suuri enemmistö haluaa epätoivoisesti yhtenäisyyttä ja yhteistä taistelua miehityksen lopettamiseksi. Jos Mahmoud Abbas ja Khalid Meshaal allekirjoittavat lopullisen sovintosopimuksen, palestiinalaiset riemuitsevat kaikkialla.

BENYAMIN NETANYAHU riemuitsee jo nyt. Muste ei ollut vielä kuivunut Kairossa allekirjoitetusta alustavasta sopimuksesta, kun Netanyahu piti TV:ssä juhlallisen puheen, eräänlaisen ”Kansakunnan tila” -puheen historiallisen tapahtuman jälkeen.

“Teidän täytyy valita meidän ja Hamasin välillä,” hän kertoi palestiinalaishallinnolle. Tämä valinta ei olisi kovin vaikea – toisella puolella raaka miehityshallinto, toisella palestiinalaisveljet, joilla on toisenlainen ideologia.

Mutta tämä typerä uhkaus ei ollut julkilausuman tärkein pointti. Netanyahu kertoi todellisuudessa sen, ettei tule mitään kanssakäymistä sellaisen palestiinalaishallinnon kanssa, joka on millään tavalla kytköksissä “terroristiseen Hamasiin”.

Koko juttu on suuri helpotus Netanyahulle. Uudet republikaaniherrat ovat kutsuneet hänet puhumaan USA:n kongressille ensi kuussa, eikä hänellä ole mitään sanottavaa. Ei hänellä ollut myöskään mitään tarjottavaa YK:lle, joka on tunnustamaisillaan Palestiinan valtion ensi syyskuussa. Nyt hänellä on: rauha on mahdoton, kaikki palestiinalaiset ovat terroristeja jotka haluavat heittää meidät mereen. Siis: ei rauhaa, ei neuvotteluja, ei mitään.

JOS TODELLA haluaisi rauhaa, viestin tulisi olla melkoisen toisenlainen.

Hamas on osa Palestiinan todellisuutta.. Se on varmasti äärimmäismielinen, mutta kuten britit ovat meille useita kertoja opettaneet, on parempi tehdä rauha ekstremistien kuin maltillisten kanssa. Tee rauha maltillisten kanssa, ja joudut vielä kohtaamaan ekstremistit. Tee rauha ekstremistien kanssa, ja homma on hoidettu.

Itse asiassa Hamas ei ole ihan niin ekstremistinen kuin millaisena se mielellään itsensä esittelee. Se on esittänyt useita kertoja, että hyväksyy vuoden 1967 rajoihin perustuvan, Mahmoud Abbasin allekirjoittaman rauhansopimuksen, mikäli se hyväksytään kansanäänestyksessä tai parlamentin äänestyksessä. Palestiinalaishallinnon hyväksyminen tarkoittaa Oslon sopimuksen hyväksymistä, sillä palestiinalaishallinto perustuu siihen – mukaanlukien Israelin ja Palestiinan vapautusjärjestön molemminpuolisen tunnustamisen hyväksymistä. Islamissa, kuten kaikissa muissakin uskonnoissa, Jumalan sana on ehdottomasti lopullinen, mutta se voidaan “selittää” millä tahansa tavalla halutaan. Meidän juutalaisten pitäisi se tietää.

Mikä on tehnyt molemmista osapuolista joustavampia? Molemmat ovat menettäneet suojelijansa – Fatah egyptiläisen suojelijansa Hosny Mubarakin ja Hamas syyrialaisen suojelijansa Bashar al-Assadin, jonka varaan ei voi enää laskea. Tämä on saanut molemat osapuolet kohtaamaan todellisuuden: palestiinalaiset ovat yksin, joten heidän on parempi yhdistyä.

Rauhaan suuntautuneille israelilaisille on suuri helpotus päästä tekemisiin yhdistyneen palestiinalaiskansan ja yhdistyneen palestiinalaisalueen kanssa. Israel voi tehdä paljon edesauttaakseen tätä: avata vihdoin vimein vapaan kulkuväylän Länsirannan ja Gazan välille, lopettaa Gazan kaistan typerän ja julman saarron (josta on tullut vieläkin idioottimaisempi sen jälkeen, kun egyptiläinen yhteistyökumppani on eliminoitu), antaa gazalaisten avata satamansa lentokenttänsä ja rajansa. Israel täytyy hyväksyä se tosiasia, että uskonnolliset elementit ovat nyt osa poliittista näyttämöä kaikkialla arabimaailmassa. Ne institutionalisoituvat ja luultavasti muuttuvat paljon “maltillisemmiksi”. Tämä on osa uutta todellisuutta arabimaailmassa.

Israelin tulisi tervehtiä ilolla palestiinalaisen yhtenäisyyden syntyä, samoin tulisi eurooppalaisten kansakuntien ja Yhdysvaltojen. Niiden tulisi olla valmis tunnustamaan Palestiinan valtion vuoden 1967 rajoilla. Niiden tulisi rohkaista järjestämään vapaat ja demokraattiset Palestiinan vaalit ja hyväksyä niiden tulos, mikä ikinä se onkaan.

Arabikevään tuuli puhaltaa myös Palestiinassa. Erinomaista!