Naisten aseistakieltäytymisestä Israelissa

Kunkin yksilön edustaman ryhmän ja armeijan suhde määrittää kansalaisuutta Israelissa. Ultraortodoksisia juutalaisia ja Israelin kansalaisuuden omaavia arabeja pidetään toisen luokan kansalaisina. Tämä oikeutetaan sillä, että heidät on vapautettu pakollisesta sotilaspalvelusta. Toisaalta taas muut ryhmät, esimerkiksi beduiinit ja druusit tai gay/lesboyhteisön jäsenet vaativat tasavertaista kansalaisuutta sillä perusteella, että kantavat tasaveroisen taakan maan turvallisuuden puolesta. Naisten suhde valtioon - ja erityisesti armeijaan - on vieläkin monimutkaisempi. Naisten oikeus äänestää ja heidän velvollisuutensa värväytyä armeijaan on vahvistettu Israelin perustamisen yhteydessä - itse asiassa Israel on yksi harvoista maista maailmassa, jossa on pakollinen asepalvelus naisille. Tämän seurauksena valtio hyväksyy naisten kansalaisuuden sillä edellytyksellä, että he osallistuvat sotilaspalvelukseen, mutta samalla sulkee heidät ulkopuolelle, koska naiset eivät voi olla todella tasavertaisia sotilaallisessa instituutiossa ja osallistua yhdenvertaisina sotilaallisiin tehtäviin. Tämä luo vakavia haasteita paikallisille feministisille ja antimilitaristisille liikkeille. Naisten kieltäytyminen sotilaspalveluksesta on näin ollen hyvin monimutkainen ilmiö, joka heijastaa joitakin perustavanlaatuisia feministisiä ongelmia.

Keskustelu kansalaisuudesta Israelissa

Aivan alusta alkaen - ja jopa ennen sitä - sotilaspalvelus (tai palvelus Israelin armeijan perustamista edeltäneissä puolisotilaallisissa ryhmissä) on ollut keskeinen sosiaalinen instituutio. Kansallisen jälleensyntymisen liike, sionismi, ja myöhemmin Israelin valtio, väitti luovansa uuden juutalaisen yksilön, joka korvaisi vanhan stereotypian veltoista ja fyysisesti ja moraalisesti heikoista yksilöistä. Sotilasorganisaatiot näyttelivät keskeistä roolia ideaalisen sionistiyksilön luomisessa. Kansalaisen ja sotilaan voimakas yhtäläistäminen muuttui koko ajan vakiintuneemmaksi valtion ja sen instituutioiden kehittyessä. Kaikkialla viitataan yksilön sotilaspalvelukseen: se läpäisee arjessa käytävät keskustelut; se on läsnä työpaikoilla ja sillä on merkitystä ajokorttia myönnettäessä tai kaikessa muussa muodollisessa vuorovaikutuksessa viranomaisten kanssa.

Kun kiinnitämme huomiomme erityisiin sosiaalisiin ryhmiin, tilanne muuttuu vieläkin ongelmallisemmaksi. Niin kutsuttujen "vähemmistöryhmien" ja valtavirran yhteiskunnan suhdetta määritetään usein niiden suhteen armeijaan kautta. Esiintyy vaatimuksia, että kansalaisuuden ja asepalveluksen suhde tehtäisiin suoraksi ja yksiselitteiseksi, jolloin tosiasiassa riistettäisiin oikeus kansalaisuuteen kokonaisilta ihmisryhmiltä, jotka eivät suorita palvelusta. Näin Israelin arabikansalaisista tai ultraortodoksisista juutalaisista - jotka on lain perusteella vapautettu asepalveluksesta - tulee toisen luokan kansalaisia. Valtio perustelee syrjivät käytäntönsä heitä kohtaan sillä. Muut ryhmät, esim. arabeihin kuuluvat beduiinit ja druusit, vetoavat asepalveluksen suorittamiseen vaatiessaan tasavertaista kansalaisuutta. He ovatkin sosiaalisesti hyväksytympiä kuin armeijaa käymättömät arabit. Samalla tavoin on paljon homomiehiä, jotka yrittävät oikeuttaa tasavertaisen kansalaisuutensa ja vaatimuksensa tulla hyväksytyksi ryhmäksi Israelin yhteiskunnassa sillä, että he "kantavat taakkaansa maan puolustamisesta". Israelin yhteiskunta on perustettu, ja perustuu yhä, sotilaspalvelukselle pääsylippuna kansalaisuuteen ja aikuiseen osallistuuteen yhteiskunnassa.  

Naiset, sotilaspalvelus ja kansalaisuus sionistisessa yhteiskunnassa - historiallinen perspektiivi

Aluksi on tärkeää saada jonkunlainen käsitys siitä kontekstista, jossa Israelin feministisen liikkeen ja armeijan - sekä yhteiskunnan kokonaisuudessa - kohtaaminen tapahtuu. Naiset saivat oikeuden äänestää sionistisen liikkeen eri instituutioissa jo ennen valtion perustamista. Naisten osallistumista yhteiskuntaan määritti sosialistinen ihanne, joka asetti keskeiselle sijalle yksilön osallistumisen yhteisön toimintaan. Naisten osallisuuden katsottiin olevan omalla tavallaan tasavertaisen. Ajatus naisuudisasukkaista oli olennainen osa sionistista hanketta. Samaan aikaan naiset olivat oman toimintansa seurauksena mukana myös sionistisen yhteisön ensimmäisissä taistelujärjestöissä, puolisotilaallisissa Palmakhissa ja Haganahissa, jotka olivat Israelin armeijan edeltäjiä. Kun Israelin valtio ja armeija perustettiin, naisten pakollinen palvelus oli itsestäänselvyys.

Kuitenkin jo itsenäisyyssodan aikana - erityisesti kun armeijasta oli tullut todellinen "kansanarmeija", jossa oli mukana muitakin kuin liberaaleimpia uudisasukkaita - päätettiin luoda naisten joukkoja, jotka hoitivat naisille sopia tehtäviä, ja estettiin naisten palveleminen taistelujoukoissa. Samaan aikaan tuli voimaan uskonnollisia naisia koskeva vapautus asepalveluksesta, jotta näitä naisia ei vastoin uskonnollisia periaatteitaan pakotettaisi työskentelemään miesten joukossa. Merkittävä osuus Israelin naisista vapautettiin palveluksesta tämän järjestelyn kautta.

Tämän päivän kriittisestä perspektiivistä katsottuna sionistisen liikkeen varhaisvaiheen naisten  voi jo nähdä joutuneen poissuljetuiksi merkittävistä tehtävistä ja voimme tunnistaa konservatiivisen sukupuoli-ihanteen naisesta äitinä ja kasvattajana, joka antaa miehelleen mahdollisuuden lähteä pois, rakentaa maata ja osallistua sen sotiin. Kuitenkin vuosien ajan yhteiskuntaa dominoi verraten egalitaarinen eetos, jonka mukaan naisten - vaikkakin heidät pidettiin pois tietyistä merkittävistä yhteiskunnallisista tehtävistä - nähtiin omaavan merkittävän ja jopa tasavertaisen aseman israelilaisessa yhteiskunnassa. 

Feministinen vallankumous tulee Israelin armeijaan

Israelin feministinen liike kiinnitti vuosien ajan, itse asiassa 1990-luvulle saakka, vain vähän huomiota asepalvelukseen ja siihen tosiasiaan, että naisten oli pakko palvella - vaikkei yhtä suuren osan kuin miehistä, vaikkakin lyhyemmän ajan ja vaikkakin vain osassa tehtävistä.

Vuonna 1995 nuori nainen nimeltään Alice Miller vetosi Korkeimpaan oikeuteen Israelin armeijaa ja ilmavoimia vastaan vaatien, että hänen sallitaan hakea lentäjäkoulutukseen - arvostettuun sotilaalliseen koulutusohjelmaan, joka oli ollut siihen saakka kielletty naisilta. Tämä teko ravisteli  sukupuolisuhteita Israelin armeijajärjestelmässä. Miesten haluttomuus avata naisille ovia korkeasti arvostettuihin tehtäviin, joita he pitivät itselleen kuuluvina, tuli esiin paljaana ja paikallinen feministinen liike huomasi saaneensa uuden asian esityslistalleen.

Feministiselle liikkeelle tilaisuus oli ihanteellinen. Kun pystyy viittaamaan armeijaan vaatiessaan kansalaisuutta ja tasa-arvoa ja muotoillessaan näiden käsitteiden sisältöä, voi saada käsiinsä pelottavan työkalun. Naisten tulisi päästä armeijassa tehtäviin, jotka olivat siihen saakka heiltä suljettuja ja edetä sen myötä arvostetumpiin ja merkittävämpiin asemiin myös siviiliyhteiskunnassa. Jos naiset olisivat todella tasavertaisia kumppaneita yhteiskunnan turvallisuuden taakan kantamisessa, he näyttäisivät olevan "tasavertaisempia" miesten kanssa - ja tämä taas johtaisi naisiin kohdistuvan sorron vähenemiseen, koska heitä pidettiin sekä fyysisesti että poliittisesti heikkoina.

Ja kuten monet muut poliittisten ja sosiaalisten oikeuksien puolesta kamppailevat liikkeet, Israelin feministinen liike päätti hyväksyä armeijan, kannattaa värväytymistä, tukea naisten pääsyä erilaisiin armeijan tehtäviin ja ylipäätään taistella naisten oikeuksien puolesta sotilaspalveluksen puitteissa.

Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, meillä on naisia taistelutehtävissä ja hävittäjälentäjinä, ja korkea-arvoisia naisupseereita on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Sihteeritehtävissä palvelevien naisten osuus on vähentynyt, kun taas värväytyvien naisten osuus kaikista noussut merkittävästi.

Siis onko kaikki nyt hyvin? Voimmeko todella sanoa, että tie naisten tasa-arvoon kulkee korkeampien värväytymislukujen, samanlaisen palvelusvelvollisuuden ja naisten sotilasurien kautta?

Feministisessa liikkeessä on myös toisenlaisia ääniä. Jotkut niistä sanovat, että armeijajärjestelmään sisältyy luonnostaan sukupuolista häirintää normien mukaisena käytäntönä - mikä ei tietenkään edistä naisten asemaa. Toiset taas väittävät, että mitä armeijassa onkin muuttunut, kyseessä ei ole todellinen muutos, eikä sitä pidä sellaisena hyväksyä. Tärkein kritiikin lähde ovat Israelin feministisen liikkeen radikaalit elementit, jotka yhdistävät feministisen kamppailunsa kamppailuun miehitystä ja väkivaltaa vastaan.

Armeijan ja feministisen liikkeen suhteen radikaali kritiikki

Edellä kuvattua radikaalimpi feministinen lähestymistapa on muotoutunut viimeisen vuosikymmenen aikana. On ryhmiä, jotka ovat aikaisempaa laajemman sorron muotojen ymmärtämisen sekä feministisen ja antimilitarisen aktivismin tuloksena tuoneet yhdessä esiin erilaisen tavan ajatella armeijan ja naisiin kohdistuvan sorron välistä suhdetta.

Nämä ryhmät - joiden joukossa New Profile on keskeisessä asemassa - näkevät armeijan, joka määritelmänomaisesti pitää väkivaltaa ja aseellista taistelua ongelmien ratkaisemisen keinona, ylläpitävän myös käsitystä "sotilaasta" ihmisen ideaalina ja normina. Tämän hahmon ympärille rakentuu kokonainen sosiaalinen ympäristö, kun osana sosiaalista prosessia ihmiset taivutellaan identifioitumaan taistelijan rooliin. Taistelun pyhittäminen tuo mukanaan perinteisen maskuliinisuuden ja fyysisen voiman pyhittämisen. Tällaisen sotilasjärjestelmän hierarkiassa naiset esitetään aina fyysisesti heikompina, ja heidät asetetaan alempiarvoisiin asemiin. Sotilaallinen rakenne tyrkyttää sitten stereotyyppisen mieskäsityksen kautta arvojaan, jotka yhteiskunta välittää yleisten sosialistamisprosessiensa kautta.

Kun sosiaalinen järjestelmä rakentuu kontrollin perustalle (tapahtuupa se sitten sotilaallisen hierarkian rajoissa tai kohdistuuko se miehityksen alla elävään väestöön), valta ja kontrolli ovat luonteenomaisia kyseisen yhteisön keskinäisille suhteille.  Tämä vuorostaan vahvistaa patriarkaalisia arvoja yhteiskunnassa, jota jo dominoivat sotilaalliset arvot - perheissä, työpaikoilla ja politiikassa. Samat ihmiset, jotka armeija asettaa fyysisen miehuullisuuden hierarkioihin perustuviin valta-asemiin, tapaavat kohota samanlaisiin valta-asemiin myös siviiliyhteiskunnassa - ja näin he tuovat mukanaan koko joukon sotilaallisia arvoja, jotka oikeuttavat taistelun, väkivallan, sukupuoleen perustuvan hierarkian ja valtaan perustuvat henkilöiden väliset suhteet

Viime aikainen tutkimus on vahvistanut näitä havaintoja. Tri Orna Sasson-Levi kirjoittaa  kirjassaan Identities in Uniform 1 - joka perustuu hänen yhteistyössä Israelin armeijan kanssa tekemäänsä perusteelliseen tutkimukseen - että sotilaallisissa taistelutehtävissä toimivat naiset omaksuvat vaihtoehtoisen maskuliinisen identiteetin vaihtoehtoisen feminiinisen identiteetin sijaan, jolloin he tosiasiassa kieltävät feminiinisen identiteettinsä. Sasson-Levi havaitsee samanlaisen tavan myös niissä miehissä, jotka jostain syystä eivät sovi "miestaistelijan" identiteettiin. Toinen, Ben Gurion -yliopiston toteuttama tutkimus taas selittää naisten epäonnistunutta integroitumista ilmavoimiin ensisijaisesti sillä, ettei heillä ole lentäjille sopivaa "mentaliteettia"

Feministien erimielisyydet miehityksestä, armeijasta ja väkivallasta

Voimme oppia paljon käyttäytymisestämme sekä yksilöinä että ryhmän jäseninä tilanteissa, joissa kaksi identiteettimme osatekijää joutuvat ristiriitaan. Israelin feministinen liike on jakautunut suhtautumisessamme miehitykseen, armeijaan ja väkivaltaan. Mielestäni tämä osoittaa, että se identiteettimme osa, joka sisältää suhtautumisemme väkivaltaan on identiteetintunteellemme tärkeämpi kuin se, joka liittyy feministiseen kamppailuun. Molemmilla puolilla suhtautumisen miehitykseen muodostamaa jakolinjaa näemme naisia, jotka suuntautuvat yhteistyöhön niiden kanssa, jotka yhtyvät heidän asenteisiinsa väkivallan käyttöä ja armeijaa kohtaan, vaikka vastustavatkin feminististä kamppailua.

Tätä monimutkaista asiaintilaa vasten naisten aseistakieltäytyminen Israelissa kyseenalaistaa suuren joukon myyttejä, jotka ovat laajalle levinneitä toisaalta feministisessä liikkeessä,  toisaalta miehitykseen ja armeijaan kohdistuvassa vastarinnassa.

Naisten aseistakieltäytyminen Israelissa - kohtaamassa armeijan ja kohtaamassa kieltäytyjäliikkeen

Vuosien ajan naisten aseistakieltäytyminen Israelissa kulki limittäin naisten asepalvelusta koskevan keskustelun kanssa. Uskonnollisten naisten vapauttamista sotilaspalveluksesta koskeva lakipykälä oli muotoiltu niin, että se saattoi sisältää myös muut omantunnon syyt - uskonnolliset tai ei-uskonnolliset - joten nuorten naisten oli verraten helppoa saada vapautus. Näin ollen ennen vuotta 2002 oli vain harvoja raportoituja tapauksia naisista, jotka tuomittiin kieltäytymisen takia - tai jotka vaihtoehtoisesti pakotettiin palvelemaan vastoin tahtoaan. Naiskieltäytyjät kuuluivat värväystä vastustaviin aktivistiryhmiin, mutta toisin kuin julkisesti kieltäytyvät ja vankilaan tuomittavat tai lailliseen kamppailuun vedetyt miehet, vain harvoin ryhtyivät itse suoraan konfrontaatioon armeijan kanssa. Näin ollen naiset pysyivät asiasta käydyn julkisen keskustelun ulkopuolella. Tämä kaikki muuttui vuoden 2001 viimeisen vuoden lukiolaisten kieltäytymiskirjeen myötä, ja muutos tapahtui sekä puhuttaessa armeijan suhtautumisesta naisiin että naisten suhteesta kieltäytyjäliikkeeseen ja heidän asemastaan siinä.

Naiset itse alkoivat protestoida paikkaansa kieltäytymisliikkeessä vastaan. Suuri joukko tähän prosessiin osallistuneita naisaktivisteja koki, että kieltäytyjäyhteisön sisäiset valtasuhteet toisinsivat koko yhteiskunnassa vallitsevia sukupuolittuneita vallan jakautumisen malleja. Eräs tuohon aikaan aktiivinen nainen sanoo: "Kun yhteiskunnan valtavirrassa naiset seisovat sivussa ja vilkuttavat sankarillisille miestaistelijoilleen, me seisoimme vankilan porteilla ja vilkutimme sankareillemme kun he astuivat vankeuteen. Olimme kiinni ikuisten tukijoiden ja huolenpitäjien roolissamme. Oma kieltäytymisemme oli toissijaista heidän kieltäytymiselleen antamamme tuen rinnalla." Kieltäytymiskirjeen takana olleet nuoret naisaktivistit alkoivat yhteistyössä New Profilen kanssa kerätä naisten kieltäytymislausuntoja; he järjestivät naisten kieltäytymiselle omistetun opintopäivän ja alkoivat puhua julkisesti naisten kieltäytymisestä. Tämä naisen roolin hylkääminen aiheutti paljon hankausta kieltäytymisliikkeessä. Ikävä kyllä muutos, sitten kun se tapahtui, ei ollut seurausta feminististen arvojen menestyksestä, vaan johtui armeijan suhtautumisen kieltäytymiseen muuttumisesta.

Samaan aikaan kuin lukuisia kieltäytyjiä tuomittiin vankeuteen kahden kuukauden ja kahden vuoden välisiksi ajoiksi, armeija kävi sotilasoikeudessa pitkää prosessia viittä miespuolista kieltäytyjää vastaan. Yksi viidestä vangitusta, Haggai Matar, oli antanut aseistakieltäytymistään perustelevan kirjeen, joka oli sisällöltään lähes identtinen kuin kirje, jolla naiskieltäytyjä Hadas Goldman oli saanut vapautuksen omantunnon syillä. Haggai ja muut kieltäytyjät vetosivat aseistakieltäytymisen perusteella myönnettävistä vapautuksista päätettäessä tapahtuvaan syrjintään miesten ja naisten välillä. Sotilasviranomaiset reagoivat tiukentamalla naiskieltäytyjiä koskevia kriteerejä ja alkoivat laittaa vankilaan niitä naisia, jotka kieltäytyivät palveluksesta miehitykseen viitaten. Yksi ensimmäisistä vangituista nuorista naisista oli Laura Milo, joka valitti Korkeimpaan oikeuteen puolustusministeriötä vastaan. Tuomioistuin antoi törkeän päätöksen, jonka mukaan vapautus omantunnon perustein voidaan antaa vain uskonnollisista syistä. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että naisten kohtelu aseistakieltäytymisen osalta muuttui samanlaiseksi kuin miesten. Toinen Korkeimman oikeuden päätös pakotti armeijaa muuttamaan omantunnon komiteaa koskevia menettelytapojaan niin, että miehiä ja naisia voidaan vapauttaa vain ehdottoman pasifismin perusteella kaikkien muiden aseistakieltäytymisen perustelujen tullessa hylätyiksi (mukaan lukien miehityksen johdosta tapahtuvan kieltäytymisen tai kaikenlaisen sellaisen pasifismin julkituomisen, jota komitea ei pidä ehdottomana).  Nämä kehityssuuntaukset toivat merkittävän muutoksen julkisen aseistakieltäytymisen karttaan, sillä ne pakottivat naiset kohtaamaan tiukan omantunnon komitean. Vaikka monet yhä astuvat omantunnon komitean eteen ja välttävät näin vangitsemisen, saimme myös seurata lukuisia nais- ja miespuolisia kieltäytyjiä, jotka päättävät kytkeä kieltäytymisensä päämotiivin miehityksen vastaiseen kampanjaan.

Idan Halili - feministinen aseistakieltäytyjä

Tultuaan hylätyksi armeijan omantunnon komitean kuulemisessa Idan Halili ilmoittautui lokakuussa 2005 kansallisessa värväyskeskuksessa ja julisti kieltäytyvänsä palvelemasta armeijassa. Hän kirjoitti nelisivuisen kirjeen, jossa kertoi yksityiskohtaisesti feministisistä omantunnon syistä, joiden takia kieltäytyi värväytymästä. Hänen argumentteihinsa kuuluivat, että feministinen lähestymistapa on ristiriidassa väkivaltaisen ongelmien ratkaisun kanssa; että armeijajärjestelmä tosiasiassa vahingoittaa naisia sekä armeijassa että yhteiskunnassa laajemmin ja että hänen feministisen ajattelunsa perusteella sotilaspalveluksen avulla saavutettu tasa-arvokäsitys ei ole vakava ja oikea lähestymistapa tasa-arvokysymyksiin. Istuttuaan kaksi viikkoa vankilassa Idan pääsi lopulta armeijan omantunnon komitean eteen. Komitea päätti olla vapauttamatta häntä omantunnon perusteiden johdosta, sillä hän ei osoittanut olevansa pasifisti, mutta antoi hänen mennä "sopimattomuuden" johdosta. Idanin kieltäytyminen sai positiivista vastakaikua Israelin feministisen liikkeen sisältä, sekä radikaaleista että vähemmän radikaaleista osista, sillä kaikki yhtyivät hänen kritiikkiinsä armeijan roolista naisten alistamisessa. Vapauduttuaan vankilasta Idan toi julki paheksuntansa taipumuksesta tehdä vankilaan joutuneista sankareita tarkoituksena lisätä heidän poliittisen julistuksensa oikeutusta.

Naisaseistakieltäytyjät vankilassa

Kesän 2008 aikana vangittiin kuusi naista, jotka olivat kieltäytyneet värväytymästä palvelukseen, ja kaksi muuta on joutumassa vankilaan tätä kirjoitettaessa. Vuoden 2008 viimeisen vuoden lukiolaisten kirjeen allekirjoittajista suurin osa oli naisia. Toisin kuin aikaisemmin, armeija on nyt hyvin haluton vapauttamaan naiskieltäytyjiä sen jälkeen kun heidät on vangittu, tai myöntämään heille vapautusta sotilaspalveluksesta. Näin ollen nämä naiset tuomitaan yhä uusiin vankeusrangaistuksiin ja prosessi kestää pitkään. Viimeisin lukiolaisten kieltäytymiskirje sai tavallista enemmän tiedotusvälineiden huomiota, koska allekirjoittajien joukossa oli niin paljon nuoria naisia. Yhteiskunnan suhtautuminen äänekkään sosiaalisen agendan omaavia naisia kohtaan on ystävällisempi kuin miehiä, joiden oletetaan suhtautuvan vastuuseensa Israelin turvallisuudesta vakavammin.

Asioiden nykyisessä tilanteessa väkivallattoman feministisen liikkeen tärkein tehtävä on etsiä ei-sankarillisia kieltäytymisen muotoja, jotka eivät nojaa sankarihahmoihin - olivatpa ne sitten miehiä tai naisia - ja itsensä uhraamisen etiikkaan. Meidän liikkeemme tulee kyetä tarjoamaan vaihtoehto perinteelliselle julkiselle keskustelulle, joka rakentuu niin voimakkaasti sankarillisuuden käsitteeseen, sekä yhtä hyvin omalle taipumuksellemme sisällyttää itsensä uhraamisen etiikka poliittiseen kamppailuumme.

Tali Lerner

Tali Lerner on New Profile -järjestön aktiivi.

1 Orna Sasson-Levi, 2006, Identifies in Uniform: Masculinities and femininities in the Israeli Military, Jerusalem: Eshkolot series, Magnes Press and Tel Aviv: Migdarom Series; Hakibutz Hameucahd Press

hepreasta englanniksi kääntänyt Mirjam Hadar, englannista suomeksi Kaj Raninen