20 vuotta sitten: “Suomeen ei tarvita narrin oikeutta”

20 vuotta sitten Sivari&Totaali-lehti oli nimeltään vain Sivari. Aseistakieltäytyjien vakaumusta arvioitiin tutkintalautakunnassa ja totaalikieltäytyjää kutsuttiin 80-luvun puolivälissä vankilasivariksi.

Sivari 1/84Sivari 1/84

"Suomeen ei tarvita narrin oikeutta”

Järkyttävää ja irvokasta oikeuden pilkkaa, kansalaisten perusoikeuksien raakaa tallaamista: asevelvollisten tutkijalautakunnan perusrutiini, toiminta ja menettelytavat.

Asevelvollisten tutkijalautakunta voi mitään perusteluja esittämättä, 15 minuutin farssinomaisen pikakuulustelun jälkeen käytännössä tuomita Suomen kansalaisen yhdeksäksi kuukaudeksi vankilaan.

Tutkijalautakunta voi tämän tehdä ja on sen jo tehnyt. Pertti Haaparanta on istunut kuusi viikkoa vankilassa, ja jokainen päivä niistä täydellisen syyttömänä. Minä olen nähnyt tämän aseistakieltäytyjän kieltäytymislausunnon, ja se oli upea, ryhdikäs ja vakuuttava paperi. Mutta mies istuu vankilassa siksi, ettei riittävää vakaumusta muka ole.

Haaparanta on yksi monista, sillä asevelvollisten tutkijalautakunta voi niin halutessaan käytännössä tuomita Suomen kansalaisia vankilaan perustein, jotka vain se itse tietää – jos tietää.

Painotan tässä Suomen kansalaisuutta, joka ei ole naurun asia. Yksilön oikeusturva ja kansalaisten oikeudet ovat sivistysvaltion ehdotonta peruskalliota, jolla koko demokratia lepää.

Aseistakieltäytyjien kohtelu on Suomessa kärjistynyt räikeästi yleisen oikeustajun vastaiseksi. Yhtä törkeää yksilön oikeusturvan tallaamista en lähihistoriastamme tunne.

Mutta Suomen kaltaisella erittäin kehittyneellä demokratialla täytyy olla varaa kaventamattomiin ihmisoikeuksiin. Aseistakieltäytyjien mielivaltaiset vankilatuomiot eivät sivistysvaltioon kuulu.

Juuri sanottu on täysin rippumatonta arvosta, joka Suomen puolustusvoimille asetetaan. Suomen kansalaisia ei tule eikä saa tuomita vankilaan esim. sillä perusteella, että puolustusvoimat ovat huolestuneet rauhanliikkeestä. Siviilipalveluun pyrkivien asevelvollisten kohteleminen on oikeudellinen eikä puolustuspoliittinen asia.

Suomen puolustusvoimilla ei ole Suomen oikeuskäytäntöön auktoriteetin sananvaltaa. Oikeus ei kuulu millekään erityisryhmälle. Se kuuluu Suomen kansalle, ja sen tulee koskea jokaista Suomen kansalaista. Nyt käynnistetty yllytyskampanja kiinnittyy tilanteeseen, jossa eri kansalaisryhmien vetoomuksista huolimatta viranomaiset eivät ole tehneet mitään jo tapahtuneiden oikeusmurhien korjaamiseksi. Koneisto pyörii ennallaan, muuttumattomana koko ajan. Ja Suomen kansalaisia marssitetaan vankilaan.

Suomeen ei tarvita narrin oikeutta – ei vaikka se olisi miten sotilaspoliittisesti perusteltua. Nyt Käynnistetty kampanja on kehotus olla noudattamatta viranomaisten käskyä tilanteessa, jossa oikeus on vääristetty irvikuvakseen. Laki on oikeutta eikä kirjainta: tässä asiassa moraalinen oikeus on niiden, jotka kirjain sulkee vankilaan.

Epäluotettava Amnesty

Amnesty International on epäluotettava sisäpoliittinen lyömäase, vallankumouksellisten oppositioainesten käsikassara. Näin ovat todenneet kaikkien niiden maiden johtajat, jotka ovat joutuneet AI:n huomion kohteeksi. Amnestyn työ on tasapuolista ja merkittävää vain niin kauan kuin se kohdistuu muihin maihin.

Tässä suhteessa puhuvat Idi Amin, Argentiinan ja Uruguayn kenraalit, kaiken maailman kiduttajat ja hirmuhallitsijat samalla suulla. Myös isän ja lännen johtajat suhtautuvat omista syistään Amnestyyn yhtä tasapuolisen kielteisesti.

Ei siis ole yllättävää, että myös Suomessa aikaisemmin arvossapidetty Amnesty todettiin hämäräperäiseksi ja tietämättömäksi järjestöksi heti, kun se kiinnitti huomiota Suomen mielipidevankeihin. Idin ja kumppaneiden äänenpainoilla ovat puhuneet monet, aina oikeusministeristä alkaen: “Ja meillä jumalauta ei ole mielipidevankeja...”, on ollut yhteinen sanoma.

Närkästyneimmät mielipideterrorin puolustajat ovat kyselleet, eikö maailmasta löydy pahempia sorron uhreja kuin suomalaiset sivariin pyrkijät. Samalla tavoin voisi kysellä miksi huolehtia suomalaisten sosiaaliturvasta, kun maailmasta löytyy paljon nälkäänäkeviä. Tai miksi huolehtia demokratiasta, kun maailmassa on tosi diktatuurejakin. Ja niin edelleen.

Monia näistä närkästyneistä tietysti harmittaa, ettei Pertti Haaparantaa ja muita vankilasivareita ole tiettävästi kidutettu eikä sullottu armeijan helikopteriin ja pudotettu jalat betonissa keskelle Itämerta (vrt. Argentiina). Mutta pitääkö meidän odottaa siihen asti?

Sivarin vapaudet: valvo, ole syömättä!

Innokkaimmat vertailijat ovat laskeskelleet sivarien ja varusmiesten päivittäisiä työmääriä vähintäänkin yhtä kiihkeästi kuin USA ja Neuvostoliitto vertailevat aseistuksensa määriä. Vertaus aselaskentaan on osuva sikäli, että kysymys on yhtä moniselitteisestä asiasta; yhteismitattomia asioita vertailtaessa oikeita vastauksia ei ole olemassa.

Sivarien ja varusmiesten työmäärien vertailu sujuu muutenkin asevertailujen tyyliin. Laskennassa käytetään kaikki mahdolliset keinot, jotta tilanne saataisiin näyttämään oman mielen mukaiselta.

Varusmiehen työntäyteisen päivän rasittavaksi osaksi, palvelusvelvollisuudeksi, lasketaan luonnollisesti myös syöminen ja nukkuminen. Hyväosaisilla sivareilla ei ole niin raskaita velvoitteita. Tiettävästi sivarit voivat aivan vapaasti jättää syömättä ja/tai nukkumatta. Tätä voi kenenkään estämättä jatkaa jopa viikkokausia. Eikö tämä ole vapautta, jos mikä.

Ja sivarilla on toki muitakin mahdollisuuksia. Kympin päivärahallaan sivari voi palveluspäivänsä jälkeen vaikkapa käydä Savoyssa päivällisellä, lennähtää iltakoneella Rovaniemelle, piipahtaa Ounasvaaralla laskettelemassa, pämpätä illan ja nukkua yön pohjanhovissa ja taas aamusella lennähtää takaisin palveluspaikalleen. Ja tämän voi tehdä vaikka joka päivä! Kyllä tällaista vapautta jo sopii kenen tahansa kadehtia...