Uri Avnery, 13.3.2010

JOINAKIN VIIKKOINA uutisia dominoi joku yksittäinen sana. Tämän viikon sana oli "ajoitus".

Tämä on vain ajoituskysymys. Israelin hallitus on loukannut Yhdysvaltain varapresidenttiä Joe Bideniä, yhtä suurimmista Israelin "ystävistä" (tarkoittaa: täysin kuuliainen AIPAC:lle), ja sylkenyt presidentti Barack Obaman kasvoille. Niin mitä? Kyseessä on ajoituskysymys.

Jos hallitus olisi ilmoittanut 1600 uuden asuinyksikön rakentamisesta Itä-Jerusalemiin yhtä päivää aikaisemmin, asia olisi ollut OK. Jos se olisi ilmoittanut siitä kolme päivää myöhemmin, se olisi ollut hienoa. Mutta ilmoittaa siitä juuri silloin kun Joe Biden oli menossa illastamaan Bibin ja Sarah’len (Netanyahu ja hänen vaimonsa – suom.) kanssa – tämä oli todella huonoa ajoitusta.

Asia itsessään ei ole tärkeä. Tuhat uutta asutusyksikköä Itä-Jerusalemiin, tai 10 000 tai 100 000, mitä väliä sillä on? Ainoa asia, joka merkitsee, on ajoitus.

Kuten ranskalaiset sanovat: se on pahempaa kuin rikollista, se on typerää.

SANA "typerä" näyttäytyi myös silmiinpistävästi tällä viikolla, jääden kakkoseksi vain "ajoitukselle".

Typeryys on hyväksytty ilmiö politiikassa. Sanoisinpa melkein: menestyäkseen politiikassa tarvitsee jonkun verran typeryyttä. Äänestäjät eivät pidä liian älykkäistä poliitikoista. Sellainen saa heidät tuntemaan itsensä huonommiksi. Typerä poliitikko puolestaan vaikuttaa "yhdeltä meistä".

Historia on täynnä poliitikkojen typeriä tekoja. Asiasta on kirjoitettu monia kirjoja. Minun mielestäni järjettömyyden huipennus ovat tapahtumat, jotka johtivat ensimmäiseen maailmansotaan miljoonine uhreineen. Se puhkesi (aakkosjärjestyksessä) brittiläisten, itävaltalaisten, ranskalaisten, saksalaisten ja venäläisten poliitikkojen kasautuneen typeryyden johdosta.

Mutta jopa typeryydelle politiikassa on rajansa. Olen pohtinut tätä kysymystä vuosikymmeniä ja kukapa tietää: ehkä jonain päivänä, kun olen kasvanut aikuiseksi, saatan kirjoittaa siitä väitöskirjan. (kirjoittaja on 86-vuotias - suom.)

Teesini kuuluu näin: politiikassa (kuten muillakin aloilla) typeriä asioita tapahtuu säännöllisesti. Mutta joskus typeryydet pysäytetään ajoissa ennen kuin ne johtavat katastrofiin, joskus taas ei. Perustuuko tämä sattumaan vai onko siinä säännönmukaisuutta?

Vastaukseni kuuluu: varmasti on säännönmukaisuutta, ja se toimii näin: kun joku panee liikkeelle typeryyden, joka on vastoin hallituksen yleistä henkeä, se pysäytetään lähtökuoppiinsa. Kun asia siirtyy byrokraatilta toiselle, joku alkaa ihmetellä. Hetkinen, tämä ei voi olla oikein! Se saatetaan korkeamman viranomaiset käsiteltäväksi ja ennemmin tai myöhemmin joku huomaa, että kyseessä on virhe.

Jos taas typeryys on hallituksen hengen mukainen, kukaan ei paina jarrua. Kun se kulkee byrokraatilta toiselle, se näyttää luonnolliselta molemmille. Ei punaista valoa. Ei hälytyskelloa. Ja hulluus jatkuu katkeraan loppuun saakka.

Muistan kuinka tämä sääntö tuli mieleeni ensimmäistä kertaa. Vuonna 1965 Tunisian presidentti Habib Bourguiba otti rohkean askeleen: hän piti puheen Jerikon suurimmalla pakolaisleirillä, joka siihen aikaan kuului Jordaniaan, ja kehotti arabeja tunnustamaan Israelin. Tämä aiheutti valtavan skandaalin kaikkialla arabimaailmassa.

Jonkun aikaa myöhemmin israelilaisen sanomalehden kirjeenvaihtaja raportoi, että Bourguiba oli vaatinut Israelin tuhoamista YK:n päämajassa pidetyssä lehdistötilaisuudessa. Tämä kuulosti minusta oudolta. Selvittelin asiaa ja tarkastin pöytäkirjoja ja huomasin, että todellisuus oli päinvastainen: kirjeenvaihtaja oli erehdyksessä laittanut ein tilalle kyllän.

Kuinka tämä tapahtui? Jos journalisti olisi erehtynyt päinvastaiseen suuntaan ja raportoinut esimerkiksi, että Gamal Abd-el-Nasser olisi kehottanut Arabiliittoa hyväksymään Israelin jäsenekseen, uutista ei olisi koskaan julkaistu. Jokainen punainen valo olisi syttynyt loistamaan. Joku olisi huutanut: hei, tässä on jotain outoa! Tarkastakaa uudelleen! Mutta Bourguiban tapauksessa kukaan ei huomannut virhettä, sillä mikäpä olisikaan luonnollisempaa kuin arabijohtaja, joka vaatii Israelin tuhoamista? Todentamista ei tarvittu.

Näin kävi tällä viikolla Jerusalemissa. Jokainen hallituksen virkailija tietää, että nationalistinen pääministeri ajaa Itä-Jerusalemin juutalaistamista, että äärinationalistinen sisäministeri on tässä vieläkin innokkaampi ja että supernationalistinen Jerusalemin pormestari käytännössä kuolaa ajatellessaan juutalaista korttelia Temppelivuorella. Siis miksi byrokraatti viivyttäisi julkaisemasta ilmoitusta siitä, että Itä-Jerusalemiin perustetaan uusi juutalainen naapurusto. Vain siksikö, että joku amerikkalainen tyhjänpuhuja on käymässä?

Näin ollen ajoitus ei ole tärkeää. Tärkeää on asia itse.

VIIMEISINÄ PÄIVINÄ virassaan presidentti Bill Clinton julkaisi rauhansuunnitelman, jolla yritti korvata kahdeksan vuotta jatkuneen epäonnistumisen alueella ja Israelin eri hallituksille kumartelun. Tämä suunnitelma oli suhteellisen järkevä, mutta sisälsi aikapommin.

Itä-Jerusalemin osalta Clinton ehdotti, että juutalaiset osat liitettäisiin Israelin valtioon ja arabiosat Palestiinan valtioon. Hän oletti (uskoakseni oikein), että Jasser Arafat oli valmis tällaiseen kompromissiin, jonka seurauksena joitakin Itä-Jerusalemin uusia juutalaisia osia olisi liitetty Israeliin. Mutta Clinton ei ollut tarpeeksi viisas nähdäkseen ennakolta ehdotuksensa seuraukset.

Käytännössä ehdotus oli Israelin hallitukselle avoin kutsu kiihdyttää uusien siirtokuntien perustamista Itä-Jerusalemiin sillä oletuksella, että ne liitettäisiin Israeliin. Ja todellakin, siitä alkaen toisiaan seuraavat Israelin hallitukset ovat investoineet kaikki saatavilla olevat resurssit tähän ponnistukseen. Koska raha ei haise, jokainen juutalainen kasinonomistaja Amerikassa ja jokainen juutalainen bordellinpitäjä Euroopassa kutsuttiin mukaan talkoisiin. Raamatullinen käsky – "Älä tuo portonpalkkaa äläkä koiranpalkkaa Herran, sinun Jumalasi, huoneeseen lupauksen suoritukseksi, sillä molemmat ovat kauhistus Herralle, sinun Jumalallesi." (Viides Mooseksen kirja 23:18) – peruutettiin tämän pyhän asian vuoksi.

Nyt vauhti kiihtyy entistäkin enemmän. Ja sen takia, ettei ole ole tehokkaampia tapoja estää rauhan saavuttamista kuin uusien siirtokuntien rakentaminen Itä-Jerusalemiin.

TÄMÄ ON selvää jokaiselle, joka on tekemisissä tämän alueen kanssa. Ei rauhaa ilman itsenäistä Palestiinan valtiota, ei Palestiinan valtiota ilman Itä-Jerusalemia. Tästä on täydellinen yksimielisyys kaikkien palestiinalaisten keskuudessa, Fatahista Hamasiin, ja kaikkien arabien keskuudessa, Marokkosta Irakiin, ja kaikkien muslimien keskuudessa, Nigeriasta Iraniin.

Ei ole rauhaa ilman että Palestiinan lippu liehuu Haram al-Sharifin yllä; Islamin pyhien temppeleiden, joita me kutsumme Temppelivuoreksi. Tämä on rautainen sääntö. Arabit voivat tehdä kompromisseja pakolaiskysymyksessä, vaikka ne olisivatkin tuskallisia, ja rajakysymyksissä, vaikka nekin olisivat tuskallisia, ja turvallisuuskysymyksissä. Mutta he eivät voi tehdä kompromissia siitä, että Itä-Jerusalemista tulee Palestiinan pääkaupunki. Kaikki kansalliset ja uskonnolliset intohimot yhtyvät tässä kysymyksessä.

Jokaisen, joka haluaa tuhota kaikki rauhan mahdollisuudet, kannattaa toimia täällä. Siirtokuntalaiset ja heidän tukijansa, jotka tietävät että jokaiseen mahdolliseen rauhansopimukseen sisältyy (ainakin) useimpien siirtokuntien eliminoiminen, ovat suunnitelleet menneisyydessä (ja luultavasti suunnittelevat tällä hetkellä) Temppelivuoren moskeijoiden räjäyttämistä toivoen, että se aiheuttaisi maailmanpalon, joka tekisin rauhan mahdollisuuksista lopun kertakaikkisesti..

Vähemmän äärimmäiset ihmiset unelmoivat Itä-Jerusalemin hiipivästä etnisestä puhdistuksesta, joka toteutetaan hallinnollisen juonittelun, talojen tuhoamisen, elinkeinomahdollisuuksien hävittämisen ja yleensä arabien elämän surkeaksi tekemisen avulla. Maltilliset oikeistolaiset vain haluavat täyttää jokaisen Itä-Jerusalemin tyhjän neliömetrin juutalaisilla kortteleilla. Päämäärä on sama kaikilla.

OBAMA JA HÄNEN neuvonantajansa tuntevat tietysti hyvin tämän todellisuuden. Alussa he uskoivat viattomuudessaan, että voisivat suostutella Netanyahun ja kumppanit lopettamaan rakentamistoiminnan kahden valtion ratkaisuun tähtäävien rauhanneuvottelujen aloittamisen helpottamiseksi. Hyvin pian he huomasivat, että tämä oli mahdotonta ilman massiivista painostusta – ja siihen he eivät olleet valmistautuneita.

Obama antautui lyhyen ja surkean taistelun jälkeen. Hän suostui hyväksymään petoksen ”siirtokuntien rakentamisen jäädyttämisestä" Länsirannalla. Tällä hetkellä rakentaminen jatkuu siellä suurella innolla ja siirtokuntalaiset ovat tyytyväisiä. He ovat lopettaneet mielenosoituksensa kokonaan.

Jerusalemissa ei tehty edes tällaista farssimaista peittelyä – Netanyahu vain kertoi Obamalle jatkavansa rakentamista siellä ("kuten Tel Avivissa"), ja Obama painoi päänsä. Kun Israelin viranomaiset julkistivat tällä viikolla suureellisen suunnitelman lisärakentamisesta "Ramat Shlomon" siirtokunnassa, he eivät rikkoneet mitään sitoumusta. Vain "ajoituskysymys" jäi jäljelle.

JOE BIDENILLE tämä oli kunniakysymys. Mahmoud Abbasille tässä on kysymys eloonjäämisestä.

Amerikkalaisten ja heidän asiamiestensä, arabimaiden hallitsijoiden, kovan painostuksen alla Abbasin oli pakko suostua neuvotteluihin Netanyahun hallituksen kanssa – vaikkakin vain ”läheisiin keskusteluihin”, mikä on kiertoilmaus "etäisille keskusteluille".

Näillä keskusteluilla ei selvästikään ole mitään tulosta paitsi lisää nöyryytystä palestiinalaisille. Hyvin yksinkertaisesti: jokainen, joka rakentaa Itä-Jerusalemiin ja Länsirannalle julistaa samalla, ettei ole mahdollisuuksia rauhansopimukseen. Loppujen lopuksi kukaan järjissään oleva israelilainen ei investoisi miljardeja alueelle, jonka olettaa tulevaisuudessa kuuluvan Palestiinan valtiolle. Henkilö, joka syö pizzaa, ei samalla neuvottele vilpittömästi sen jakamisesta.

Jopa tässä myöhäisessä vaiheessa Abbas ja hänen väkensä toivovat, että kaikesta tästä seuraa jotain hyvää: USA ymmärtää, että he ovat oikeassa, ja alkaa vihdoin viimein todella painostaa Israelia kahden valtion ratkaisun toteuttamiseen.

Mutta Biden ja Obama eivät anna paljoa aihetta toivolle. He pyyhkivät syljen kasvoiltaan ja hymyilivät kohteliaasti.

Kuten sanotaan: kun syljet raukan kasvoille, hän teeskentelee että sataa. Päteekö tämä myös maailman voimakkaimman maan presidenttiin?