Tanya Reinhardt 6.12.2000
"En enää tiedä mitä sanoa tai kenelle kirjoittaa. Kirjoitimme Kofi Annanille, kirjoitimme Mary Robinsonille, kirjoitimme koko maailmalle, mutta kukaan ei tunnu välittävän. Kuulemme Yhdysvalloissa ja Euroopassa eläviltä ystäviltämmme, että Palestiinan tapahtumat ovat rauhoittuneet, he eivät tiedä että hyökkäykset jatkuvat, viattomien ihmisten tappaminen jatkuu ja niin monen perheen koti on tuhottu."
Marina Barham internet-kirjeessä pommitetusta Beit Jalasta (5.12.2000).
Israel, läntisten tiedotusvälineiden pääosin tukemana, kuvailee tapaansa käsitellä palestiinalaisten kansannousua puolustussodaksi: palestiinalaiset ovat väkivaltaisia, kompromissihaluttomia, fanaattisia ihmisiä, jotka hylkäävät Israelin anteliaat rauhantarjoukset. Mitä ikinä heille annatkaan, he haluavat lisää - he ovat maksimalisteja, jotka ovat valmiita tappamaan lapsensa muutamasta senttimetristä sitä, mitä pitävät omana maanaan. Todelliselta olemukseltaan he ovat terroristeja, ja heidän todellinen päämääränsä on heittää kaikki juutalaiset mereen. Kuten pääministeri Ehud Barak muotoili asian: "En ole vielä onnistunut ymmärtämään Arafatin puheista, että hän olisi valmis tunnustamaan Israelin valtion olemassaolon." (Ha'aretz -lehti, Hana Kim, 10.11.2000).
Pysähtykäämme kuitenkin hetkeksi miettimään. Kyseessä ovat samat palestiinalaiset, jotka seitsemän vuotta sitten ojensivat kätensä Israelille tehdäkseen rauhan. Syyskuun 1993 oli useimmille palestinalaisille euforian ja optimismin kuukausi. PLO:n haukkojen - PLO:n paikallisten sotilasyksikköjen - jäsenet luovuttivat aseensa ja heitä haastateltiin Israelin TV:ssä, jossa he puhuivat uudesta rauhan ajasta, elämisestä rinnakkain hyvinä naapureina. Puhuttiin paljon siitä, kuinka samanlaisia ja läheisiä nämä kaksi kansaa ovat. Vallitsi ilmapiiri, että uusi sivu on avattu ja mennyt annettu anteeksi.
Tämä ilmapiiri oli seurausta prosessista, joka oli alkanut palestiinalaisten yhteiskunnassa jo paljon aikaisemmin. Vuosien ajan oli kaksi suuntausta: toisen mukaan palestiinalaisten ei tulisi tyytyä mihinkään muuhun kuin koko Palestiinan takaisinsaamiseen, jotkut puhuivat jopa "juutalaisten mereen heittämisestä"; toinen taas vaati ratkaisua, joka perustuu molempien kansakuntien oikeuksien tunnustamiseen ja korostivat tarvetta löytää tapa, jolla kaksi kansaa voivat elää rinnakkain. Palestiinalaisesta näkökulmasta kahden valtion periaatteen hyväksyminen oli valtava myönnytys, joka merkitsi luopumista suurimmasta osasta heidän historiallisesta kotimaastaan. (Länsiranta ja Gazan kaistale, jonne Palestiinan valtio oli tarkoitus muodostaa, muodostavat yhdessä vain 22% historiallisesta Palestiinasta.)
Jopa pahimpina sorron aikoina miehitetyillä alueilla, kun heidän mielipiteensä oli kaikkea muuta kuin suosittu ja jotkut syyttivät heitä yhteistoimintamiehiksi, paikallisten PLO:n instituutioiden maalliset johtajat, samoin kuin riippumattomat intellektuellit, ihmisoikeusaktivistit ja ammattiliitot vaativat yhteistyötä miehitystä vastustaneiden israelilaisten rauhanvoimien kanssa.
Kuusi vuotta (1987-93) kestänyt palestiinalaisten ensimmäinen intifada sai israelilaisten enemmistön vakuuttuneeksi siitä, että miehitystä on mahdotonta jatkaa. Kun sovittelulinja pääsi samaan aikaan voitolle palestiinalaisten parissa, monet ihmiset alkoivat uskoa, että kahden valtion ratkaisu saattaisi olla ensimmäistä kertaa realistinen. Syyskuu 1993 oli euforinen kuukausi monille myös Israelissa. Vallitsevan julkisen käsityksen mukaan miehitys oli ohi ja palestiinalaisvaltio syntymässä. Oikeiston ja uudisasukkaiden reaktio oli paniikki - ja muiden uusi, melkein ennenkokematon optimismin tunne. Ensimmäisten Oslon sopimuksen jälkeisten kuukausien aikana useimmat israelilaiset uskoivat, että uudisasutukset puretaan ja asuntojen hinnat keski-Israelissa nousivat voimakkaasti, kun odotettiin palaavien uudisasukkaiden aaltoa. Tästä huolimatta mielipidetiedustelujen mukaan kaksi kolmasosaa israelilaisista tuki Oslon sopimusta.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Seitsemän vuotta on kulunut ja olemme takaisin tilanteessa, joka on paljon pahempi kuin koskaan ennen. Ei tarvitse kuin katsoa, mitä tapahtui Gazassa. Tämä on erityisen paljastavaa, sillä Gaza on ainoa alue, josta vallitsi suhteellisen laaja konsensus Israelin yhteiskunnassa ennen Oslon sopimusta. Miljoona ihmistä yhdellä maailman tiheimmin asutuista ja köyhimmistä alueista, jossa on tuskin lainkaan vettä ja luonnonvaroja: "Mihin me tarvitsisimme Gazaa?", kuului yleinen kysymys Israelissa vuosien ajan.
Kaikesta huolimatta Israel vaati Oslon sopimuksessa ehdottomasti, ettei yhtään Gazan uudisasutusta pureta ainakaan viiden vuoden "siirtymäkauden" aikana. Silloisen pääministeri Jitzhak Rabinin vaatimus ei perustunut julkiseen painostukseen. Monet eristetyimmissä siirtokunnissa asuneet uudisasukkaat noihin aikoihin itse asiassa halusivat lähteä ja vaativat korvauksia uusien asuntojen saamiseksi. Rabin kuitenkin kieltäytyi tästä huolimatta siitä, että Dugitin siirtokunnan uudisasukkaat leiriytyivät viikoiksi hänen toimistonsa eteen korvauksia vaatien.
Sen jälkeen tapahtui vielä pahempaa. Taban neuvotteluissa vain kuukautta Valkoisen talon seremonioiden jälkeen Israel esitteli karttansa Gazan tulevaisuudesta. Niiden mukaan paljon muutakin kuin uudisasutukset jäisi Israelin suoraan hallintaan. Israel vaati, että uudisasutukset ryhmitellään kolmeksi blokiksi, joihin kuuluvat myös erillisten siirtokuntien välissä olevat alueet. Nämä blokit, joiden alueella kulki runsaasti läpikulkuteitä, sisälsivät yli kolmanneksen Gazan kaistaleen maa-alasta. Palestiinalaisten neuvottelijoiden reaktio oli shokki ja suuttumus. Nabil Shaat kuvaili ehdotusta "sveitsinjuustosuunnitelmaksi" Gazan jakamisesta kantoneihin. Palestiinalaisten delegaatio lähti mielenosoituksellisesti neuvotteluista ja kriisi näytti vakavalta ('Ha'aretz', 3.11.93).
Kuitenkin kaksi viikkoa myöhemmin (18.11.93) Kairon neuvotteluissa palestiinalaiset neuvottelijat hyväksyivät täysin kaikki nämä Israelin vaatimukset. Tämä palestiinalaisten ensimmäinen täydellinen antautuminen merkitsi alkua pitkälle sarjalle neuvotteluja, joissa Israel saneli ja Arafat protestoi, itki ja allekirjoitti.
Prosessi, jossa kansallisen vapautusliikkeen johtaja murrettiin yhteistoimintamieheksi, on pitkä ja monimutkainen. Oslon sopimusen aattona Arafatin ote miehitetyistä alueista oli kirpoamassa (samoin kuin hänen otteensa Libanonin ja Jordanian pakolaisleireistä). Miehitetyillä alueilla valitettiin ja protestoitiin päivittäin hänen Tunisin avustajiensa korruptoituneisuutta, hänen epädemokraattista vallankäyttöään ja hänen yksinvaltaista kontrolliaan raha-asioista vastaan. Haidar And-el Shafin johtama paikallinen palestiinalainen delegaatio nautti miehitetyillä alueilla paljon suurempaa kunnioitusta kuin Arafatin vanhentunut hallinto. Vain suuri voitto saattoi enää pelastaa hänet silloin, ja Oslon sopimus on saattanut ensialkuun näyttää tuollaiselta voitolta. Arafatin horjuva asema oli kuitenkin selvä myös israelilaisille. Rabin on saattanut aloittaa Oslo-operaation välttämättömänä vastauksena Israelin yleiselle mielipiteelle, joka alkoi väsyä miehitykseen. Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta käyttää hyväkseen Arafatin heikkouden tarjoamaa mahdollisuutta muuttaa tämä ainutlaatuinen historiallinen hetki vain uudenlaiseksi Israelin ylivallan muodoksi.
Tällä hetkellä 6.000 israelilaista uudisasukasta miehittää kolmasosaa Gazan alueesta (mukaanlukien sotilastukikohdat ja läpikulkutiet) ja miljoona palestiinalaista on tungettu jäljelle jäävään kahteen kolmasosaan. Sähköaitojen ja sotilasvartoiden ympäröimä, tiukasti muusta maailmasta suljettu palestiinalainen Gaza on kauan sitten muuttunut valtavaksi vankilaghettoksi. Gazalaisten elintaso, joka alunperinkin oli yksi maailman alhaisimmista, on edelleen laskenut jyrkästi Oslon sopimuksen jälkeen. Oslon sopimukseen saakka Gazan palestiinalaisten asukkaiden oli mahdollista saada poistumislupia. Oslon sopimuksen jälkeen heidän ei ole sallittu vierailla edes sukulaistensa luona länsirannalla, ja vain harvoilla onnellisilla on poistumislupa käydäkseen töissä Israelissa.
Mahdollisesti Israelin tarkoitus oli joskus tulevaisuudessa sallia palestiinalaisten kutsua vankiloitaan "palestiinalaisvaltioksi", mutta niiden tilanne olisi ollut edelleen sama. Jos vangit yrittävät kapinoida, kuten nyt on tapahtumassa, sisäiset tiet suljetaan ja heidät jaetaan pienempiin vankiyksiköihin, joilla kaikilla on Israelin tankit ympärillään. Heitä voidaan pommittaa ilmasta eikä heillä ole paikkaa minne paeta, Israel kontrolloi heidän ruoan-, sähkön- ja polttoaineen jakeluaan ja ne voidaan katkaista milloin vain kun vanginvartijat niin haluavat. Heille annetaan kaksi vaihtoehtoa: hyväksy elämä vankilassa tai kuole.
Israel on pyrkinyt laajentamaan Gazan sopimusta koskemaan myös länsirantaa. Jo nyt palestiinalaisalueet on jaettu neljään toisistaan eristettyyn erillisalueeseen, joita ympäröivät uudisasutukset, Israelin armeijan vartioasemat ja Israelin läpikulkutiet. Monet israelilaisten siirtokunnat muodostavat jo nyt massiivisia komplekseja, jotka ovat valmiita laajentumaan, vaikka on myös monia palestiinalaisväestön keskelle eristettyjä siirtokuntia.
Barakin palestiinalaisille Camp Davidissa tekemän "anteliaan" tarjouksen esiinnostamiseksi tehtiin paljon propagandatyötä. Tarinan mukaan Israel ottaisi haltuunsa muodollisesti kaikki siirtokuntakompleksit (muttei yksittäisiä siirtokuntia). Tämä jättäisi palestiinalaisille Israelin tiedotusvälineiden Camp Davidin neuvottelujen aikaan levittämien tietojen mukaan yhä 90% länsirannasta (noihin aikoihin medioissa esiintyi myös muita lukuja, jotka liikkuivat välillä 85-97%).
Ensimmäiseksi on kuitenkin huomattava, että Barakin kertomukset "Camp Davidin yhteisymmärryksestä" heinäkuussa 2000 eivät sisältäneet mitään informaatiota, joka todistaisi ne oikeaksi. Kuten 'Ha'aretz'in vanhempi politiikan kommentaattori Akiva Eldar painottaa: "Tuskin kenelläkään on mitään käsitystä siitä, mikä tuo yhteisymmärrys on. Kukaan ei ole nähnyt paperilla yhteenvetoa, mistä on päästy yhteisymmärrykseen, koska sellaista paperia ei ole. Veteraanidiplomaatit eivät voi nojata poliittisiin keskusteluihin, joiden sisältöä ei ole pantu paperille." (Eldar: "Olemattoman Camp Davidin yhteisymmärryksen pohjalta", 'Ha'aretz', 16.11.-00).
Täysin huomaamatta on jäänyt se, että käytännössä palestiinalaisilla ei ole enää hallinnassaan tai heillä ei ole edes mitään pääsyä vähintään 50 %:lle länsirannan maa-alasta. Tämä sisältää ensinnäkin alueet, jotka Israel takavarikoi jo miehityksen aikana "valtion maaksi". Näillä alueilla on 37 israelilaista siirtokuntaa - "21 eristettyä siirtokuntaa sekä 16 siirtokuntaa, jotka eivät ole suorassa yhteydessä israelilaisten siirtokuntakomplekseihin" ('Ha'aretz, 21.2.00, sivu A3). Vaikka on ilmoitettu, ettei niitä muodollisesti liitetä Israeliin lähiaikoina, ei ole julistettu myöskään mitään suunnitelmaa niiden purkamisesta. Yleinen Israelin tiedotusvälineiden kuvaus on, että niiden asukkaat saavat vapaasti valita, lähtevätkö vai jäävätkö Israelin kansalaisina, jotka asuvat 'palestiinalaisvaltiossa'. Aikaisemman kokemuksen perusteella tämä tarkoittaa ei vain sitä että he jäävät, vaan että siirtokunnan laajenevat. Valtion maihin eivät kuulu vain siirtokunnat, vaan myös niitä ympäröivät mäet, joista jotkut ovat yksinasuvien uudisasukkaiden asuntovaunujen miehittämiä. Muilla oletetun 'palestiinalaisvaltion' alueilla on suuria Israelin armeijan sotilas- ja "tulivyöhyke"alueita, erityisesti Jordan-joen laaksossa. Israel on tehnyt selväksi, että se pysyy sotilasalueilla sen mukaan, mitä 'turvallisuustarpeet' vaativat. (Esim. tapaamisessaan Jordan-joen laakson uudisasukkaiden kanssa "Barak kertoi heille, että missä tahansa sopimuksessa [joka tehdään palestiinalaisten kanssa] Israel säilyttäisi 'turvallisuus- ja yhteisöjalansijan alueella'". (Jerusalem Post, 29.9.00)
Tämä siis tarkoittaa sitä, että jos Israel liittää itseensä 10 prosenttia maasta 'jättäen palestiinalaisvaltiolle 90 prosenttia länsirannasta', 40 prosenttia palestiinalaisten 'valtion' alueesta olisi Israelin omistamaa ja täysin hallitsemaa aluetta, jolle palestiinalaiset eivät saisi rakentaa, asettua asumaan, viljellä maata ja, Jordan-joen laakson suurten sotilasalueiden tapauksessa, edes astua.
Itse asiassa nämä yksityiskohdat sopivat yhteen toisen Israelin suunnitelman, josta, toisin kuin oletetusta Camp Davidin suunnitelmasta, on tarjottu jonkun verran yksityiskohtaista informaatiota Isrealin tiedotusvälineissä ainakin maaliskuusta 2000 alkaen. Kyseessä on sama suunnitelma, jota Barak taas nykyään julistaa uusimpana 'rauhanaloitteenaan'. 'Ha'aretz' etusivu 10.3.2000 julisti: "Pääministerin 10-40-50 -suunnitelma: 50 prosenttia länsirannasta palestiinalaisille, 40 prosentin kohtalosta keskustellaan ja 10 prosenttia Israelille". Suunnitelma sisältää kolmannen poissiirron, joka kasvattaa palestiinalaisten itsehallintoalueen nykyisestä 42 prosentista 50 prosenttiin, jonne palestiinalaisten sallitaan julistaa valtio, jonka pääkaupunki on Abu Dis. "Ehdotus jättää avoimeksi n. 40 % länsirannan alueesta aseman, samoin kuin kysymyksen Jerusalemista ja oikeudesta paluumuuttoon", teksti kertoo. Tosin sanoen, hyvitykseksi suostumuksestaan koko länsirannan keskiosan muodolliselle liittämiselle Israeliin, Arafat saa julistaa palestiinalaisvaltion 50 %:lle länsirannan alueesta ja mahdollisuuden väittää kansalleen, että jäljellä olevista ongelmista yhä keskustellaan.
Suunnitelma itsessään on aivan liian hyvin tunnettu: se on yksi Alon plus -suunnitelman - tai Sharonin suunnitelman - versio, joka ryöstää palestiinalaisilta puolet länsirannasta. Ainoa muutos on, että se tapahtuu asteittaan: 10 prosenttia otetaan muodollisesti nyt, ja lopun ottaminen lykätään muodollisesti tuleviin 'neuvotteluihin'.
Jos Camp Davidin "suuri myönnytys"-tarinan takana oli mitään sisältöä, saattaa olla että 'keskustelun kohteena olevia alueita' ei julkisesti mainittu, jotta luotaisiin näin (dokumentoimatonta ja epävirallista) mielikuvaa, että palestiinalaisten sallitaan joskus tulevaisuudessa vaatia jonkunlaista suvereniteettiä alueisiin, joille heillä ei nyt ole pääsyä. Palestiinalaiset osallistuivat omalta osaltaan savuverhon luomiseen Israelin tarjousten ympärille, kuten ovat aina tehneet. He ovat tehneet parhaansa kätkeäkseen kansaltaan, kuinka vähän he ovat onnistuneet saavuttamaan seitsemän vuoden neuvotteluissa.
Israelin oikeiston kriisitunnelmat Camp Davidin aattona ruokkivat lisää väärää mielikuvaa, että Barak teki ennenkuulumattoman tarjouksen. Äärioikeisto vastustaa aina mitä tahansa suunnitelmaa, joka jättää palestiinalaisille minkä tahansa osan heidän maastaan. Heidän mielestään väestönsiirto on ainoa ratkaisu. Mutta myös muut olivat ehkä saman propagandan uhreja. Kun ei ole mitään tietoa siitä, mitä Camp Davidissa tarjottiin, kuinka he voivat olla varmoja että Barak, tai hänen avustajiensa ruokkimat tiedotusvälineet, valehtelevat kun he sanoivat että hän tarjosi 90%:n alueista antamista takaisin, mukaanlukien joitakin Jerusalemin osia? Joka tapauksessa oikeiston kiihko auttaa aina vahvistamaan propagandaa. Tällä hetkellä he protestoivat sitä, että Barak 'pidättäytyy' kansannousun kukistamisesta.
Aivan kuten Gazan tapauksessa, Barakin suuri 'myönnytys' oli, että hän julisti saattavansa harkita sallia palestiinalaisten julistaa eristetyt vankilansa "palestiinalaisvaltioksi". Apartheidin huippukaudella Etelä-Afrikka tarjosi samaa: bantustaneja mustille. Se jopa yritti hankkia YK:n tunnustuksen näille bantustaneille itsenäisinä valtioina.
Seitsemän vuotta Oslon jälkeen mitään ei ole jäljellä niistä toiveista ja unelmista, joita niin monet siihen liittivät. Jälleen kerran Israelilla oli historiallinen mahdollisuus saavuttaa oikeudenmukainen rauha Palestiinan kansan kanssa ja integroitua Lähi-Itään. Sen sijasta se kirjoitti siitä uuden luvun sorron ja kontrollin kirjaan. Oli ilmeistä, että tilanne miehitetyillä alueilla saattaisi lopulta muuttua räjähdysalttiiksi, kun Palestiinan kansa ymmärsi, että kaikki Israelin tarjoukset ovat vuosia kestäneiden nöyryyttävien neuvottelujen jälkeen vain epämääräisiä lupauksia, joita ei koskaan ole pidetty. Israelin politiikalle on vaikea keksiä muuta perustetta kuin se, että se ei ollut halukas luopumaan miehitetytyistä alueista maa- ja vesiresursseineen
Vieläkin enemmän juonittelua löytyy, kun katsotaan Israelin osuutta tapahtumien eskaloitumiseen. Mitkä ikinä hänen aikomuksensa olivatkaan, Barak veti liipaisinta ja sai aikaan räjähdyksen muuttaessaan konfliktin uskonnolliseksi. Kaikissa aikaisemmissa julkituoduissa suunnitelmissa lopulliseksi sopimukseksi (kuten Beilin-Abu Mazen suunnitelmassa), 'kalliotemppelin' - El Aksan alueen oli tarkoitus pysyä "eksterritoriaalisesti palestiinalaisten suvereniteetin" alla. Camp Davidin kokouksessa Barak kuitenkin vaati, että palestiinalaisten on luovuttava jopa tästä symbolisesta suvereniteetin muodosta. Sen jälkeen Barak ei vain sallinut Sharonin provokatiivista 'vierailua' paikalla, vaan lähetti mukaan satoja sotilaita, jotka alkoivat ampua ensimmäiset vastalauseiden merkit nähtyään. Kun tämä laukaisi lisää mielenosoituksia seuraavana päivänä (kuten oli odotettavissa), Barak kiihdytti ampumista ja lopulta siirsi Israelin joukkoja ja tankkeja tiheästi asutuille palestiinalaisalueille. Kaikki merkit viittaavat siihen, että vastalauseiden eskaloituminen aseellisiksi yhteenotoiksi olisi todennnäköisesti voitu välttää, jos Israelin vastaus olisi ollut pidättyväisempi.
Vuosien ajan monet israelilaiset ovat ymmärtäneet, että kun ihmiset saatetaan epätoivoon, ei ole mahdollista estää terroritekoja tai itsemurhapommituksia. Sen sijasta että palauttaisi tilanteen rauhallisemmaksi, Israelin brutaalisuus ajaa useampia palestiinalaisia epätoivoon. Palestiinalaisessa yhteiskunnassa, aivan kuin Israelissakin, on jännitettä toisaalta maallisen, toisaalta fanaattisen uskonnollisen navan välillä. Maalliset, demokraattiset ja liberaalit miehityksen vastustajat, jotka asettivat yleisen äänensävyn Oslon aattona, haluavat yhä rinnakkaineloa, siviililuontoista demokraattista taistelua ja yhteistyötä miehitystä vastustavien israelilaisten kanssa.
Helmikuussa 2000 yhteensä 120 palestiinalaista intellektuellia, joukossaan Haider Abd-el Shafi, julkaisivat israelilaiselle ja juutalaiselle yleisölle suunnatun viestin. "Palestiinalaisten enemmistö - mukaanlukien allekirjoittaneet - uskoi, että aika oli kypsä tehdä historiallinen sopimus israelilaisten kanssa", he aloittivat, mutta sen sijaan, "historiallisesta sopimuksesta on tulossa israelilaisten keskinäinen sopimus, ei sopimus palestiinalaisten kanssa". Tämä johtuu siitä, että tällä hetkellä voimatasapaino on Israelille edullinen. "On selvää, että palestiinalainen neuvottelija, jonka käsiä sitoo häntä vastassa oleva ylivoima, saattaa olla pakotettu hyväksymään nöyryyttäviä ja halventavia sopimuksia". Mutta he varoittavat: "sopimus, johon Israelin johto yrittää pakottaa palestiinalaisen neuvottelijan, ei voi olla sopimus Palestiinan kansan kanssa... Me emme tue emmekä hyväksy sitä". Heidän tarjoamansa vaihtoehto on yhteinen taistelu miehitystä vastaan: "Ojennamme kätemme teille tehdäksemme todellisen ja oikeudenmukaisen rauhan, emme militaristista pakkorauhaa, emme kenraalien rauhaa". ('Ha'aretz, 13.3.00).
Tässä kuussa, tulituksen keskellä, sama ryhmä on julkaissut toisen "kiireellisen kehoituksen Israelin kansalle", jossa he korostavat jälleen vahvaa uskoaan "tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti neuvoteltuun rauhaan israelilaisten ja palestiinalaisten välillä, joka tunnustaa itsemääräämisoikeuden". "Kuitenkin", he jatkavat "me, samoin kuin yhteisömme, olemme menettäneet uskon mahdollisuuteen ratkaista olemassaolevat epäoikeudenmukaisuudet Oslon sopimusten puitteissa ja yksinomaan Amerikan välittämissä neuvotteluissa." Sen sijasta neuvottelujen lähtökohtana tulee (muun muassa) olla periaate, että "Israelin vuonna 1967 miehittämät alueet ovat todellakin miehitettyjä alueita ja rauha voidaan saavuttaa vain lopettamalla näiden alueiden miehitys" ja että "Israelin tunnustus syyllisyydestä palestiinalaispakolaisten ongelman syntymiseen vuonna 1948 on edellytys oikeudenmukaisen ja kestävän ratkaisun löytymiselle pakolaisongelmaan".
Tulisi kiinnittää tarkkaa huomiota siihen, mitä nämä viisaat ja selkeät äänet sanovat: "Olemme syvästi huolissamme siitä, että konflikti on ajoittain vaarallisesti kasvanut etnis-uskonnolliseksi, kuten pogromit Nazaretin arabikansalaisia vastaan, kahden israelilaisen sotilaan lynkkaus Ramallahissa ja lukuisat väkijoukkojen hyökkäykset synagogiin ja moskeijoihin ovat osoittaneet. Barakin hallituksen läpikotaisin vastuuton teko sallia Ariel Sharonin mennä Haram al Sharifiin ei kerro pelkästään hälyyttävästä arvostelukyvyn puutteesta, vaan myös täydellisestä piittamattomuudesta palestiinalaisten, arabien ja muslimien tunteista. Kovien ammusten käyttö aseistautumattomia siviilejä vastaan osoittaa myös täydellistä ylenkatsetta palestiinalaisten elämää kohtaan. Kieltäytyminen kiinnittämästä huomiota mielenosoitusten todellisiin syihin ja uppiniskainen voiman käyttö niiden lopettamiseksi hyödyttää vain irrationaalisia uskonnollisen ja etnisen vihan voimia kummallakin puolella johtaen meidät vaarallisesti kohti tilannetta, jossa kansojemme rauhanomainen rinnakkainelo tulevaisuudessa saattaa muuttua saavuttamattomaksi".
Amira Hassin haastattelussa Ha'aretzissa (17.11.2000) jotkut heistä ilmaisevat huolensa siitä, että Israelin tiedotusvälineet "korostavat ja riistokäyttävät" fanaattisia uskonnollisia kehoituksia palestiinalaisten hautajaisissa ja palestiinalaisissa tiedotusvälineissä yrittääkseen kuvata koko palestiinalaisyhteisön yhtä fanaattiseksi ja verenjanoiseksi ja näin oikeuttaakseen Israelin brutaalin voimankäytön.
Israel todellakin maalaa itsestään kuvaa brutaalin hyökkäyksen kohteeksi joutuneena osapuolena, joka käy vain itsepuolustussotaa - uusi erä Davidin taistelussa kaikkivaltiasta Goljatia vastaan, joka uhkaa nyt sen koko olemassaoloa. "Armeijan varakomentaja, kenraalimajuri Moshe Ya'alon kertoi kolleegoilleen, että tämä on Israelin tärkein kampanja palestiinalaisia, mukaanlukien Israelin arabiväestö, vastaan sitten vuoden 1948 sodan - hänen mielestään tämä itseasiassa on vuoden 1948 toinen puoliaika" (Amir Oren: "Totuus tai seuraukset", Ha'aretz 17.11.2000). Vuoden 1948 'ensimmäisellä puoliajalla' satoja tuhansia palestiinalaisia ajettiin maanpakoon ja heidän kylänsä tuhottiin, minkä seurauksena Israel oli ennen vuotta 1967 melko 'arabivapaa'. Ya'alon on eräs Barakin läheisimmistä turvallisuusneuvonantajista. ('Ha'aretz, ks. yllä). On vaikea välttää mielikuvaa, että kovinkaan paljon ei ole muuttunut Israelissa vuoden 1948 jälkeen ja hallitsevat sotilas- ja poliittiset piirit ovat halukkaita ja valmiita "toiseen puoliaikaan".
Läntisessä maailmassa ei ole maata, jossa poliittinen ja sotilaallinen valta ovat kietoutuneet niin läheisesti yhteen kuin Israelissa, erityisesti työväenpuolueessa. Monet työväenpuolueen pääministerit ja korkeat virkailijat ovat tulleet suoraan armeijasta, ja siellä muodostuneet tiiviit siteet vaikuttavat yhä päätöksiin kun roolit ovat vaihtuneet. Barakin suora tie armeijan komentajasta valtion komentajaksi on vain viimeisin esimerkki. Yleinen malli on, että kun työväenpuolueen kenraalista tulee pääministeri, hän omaksuu rauhaaetsivän maltillisen roolin, kun taas armeijan komentaja on 'paha poika', joka painostaa agressiivisemman linjan puolesta. Niinpä varhaisten Oslon neuvottelujen aikaan kun Rabin oli pääministeri, Barak armeijan komentajana oli se, joka piti ehdottomasti kiinni 'turvallisuusvaatimuksista', joihin rauhantekijän oli myönnyttävä. Nyt Barak on rauhantekijä, jota armeija 'painostaa'.
Ja niinpä, ikuisesti 'rauhan'soihtua kantaen, he voivat häiriöttä jatkaa systemaattista tuhotyötään. Vastoin Israelin rauhoittelevia tiedonantoja, palestiinalaisyhteisöt ovat edelleen piiritettyinä, ruoka- ja lääketoimitukset ovat voimakkaasti rajoitettuja ja todellinen nälänhätä uhkaa. Siviilejä ja lapsia ammutaan yhä, monia päähän tai silmiin; naapurustoja pommitetaan raskailla konetuliaseilla ja ohjuksilla, maa on myllerretty, puut kaatuneet. Tätä tapahtuu päivittäin. Siitä tuskin uutisoidaan, mutta ne jotka haluavat tietää löytävät kaiken palestiinalaisten epätoivoisista raporteista, joita internetissä virtaa.
*Teksti on peräisin riippumattomien israelilaisten journalistien ja tiedotusvälineiden ylläpitämän Independent Media Centerin sivustolta, joka löytyy osoitteesta:
http://www.indymedia.org.il